Siinä se on. Kuin vastamaalattu taideteos. Puhdas, ruskea lakki ja pullea valkoinen jalka. Riemun tunne syöksyy aivojen sopukoihin, ja karjun niin että metsä raikuu: herkkutatti!
Sienestäjäkaverini ryntää paikalle ihmettä todistamaan. Hymyilemme leveästi ja koskettelemme luontokappaletta kuin vastasyntynyttä. Varovasti, mutta ah, niin ylpeinä.
Hyvän olon hormonit kutittelevat kropassa mukavasti vielä metsäretken jälkeenkin. Sienestys on paitsi koukuttavaa myös palkitsevaa.
Olen miettinyt, miksi pelkkä hengaileminen luonnossa ei näin syksyllä riitä. Miksi pitää olla hyötytarkoitus, kun motiivina voisi olla vain ikävän karkotus?
Sienihulluus taitaa olla parantumaton tauti. Huonona sienivuotena viimeinen oljenkorsi ovat suppilovahverot. Ne eivät petä ja kausi jatkuu pitkälle syksyyn. Viimeisiä suppilovahveroista olen poiminut pikkujouluaikaan.
Tänä vuonna sosiaalinen media alkoi täyttyä syyskuun alussa kavereiden täysistä sienikoreista. Kateus alkoi kalvaa, kun taivalsimme tutuilla sienipaikoilla tyhjän korin kanssa.
Sienikaverini tuhahteli epäuskoisena, kun vilautin hänelle somen runsasta sienisatoa. Toinenkin sienestäjäkaverini osoitti luovuttamisen merkkejä. Mitä vielä, periksi ei anneta, uhosin kuin taisteluun valmistautuva soturi: pois alta risut ja männynkävyt – kyllä tatteja tulee!
Viime sunnuntaina sienionnemme sitten vihdoin kääntyi. Tatteja löytyi useampaan ateriaan. Meillä on kuluneella viikolla syöty tattipastaa, tattiri-sottoa, tattileipiä ja tattikeittoa – eikä kyllästytä yhtään.
Päänavauksen jälkeen silmiini on osunut sieniä silloinkin, kun en ole niitä erityisesti etsinyt. Yhtenä iltana hölköttelin iltalenkiltä iso tatti kourassa kotiin päin. Taisin olla aika huvittava näky, mutta eihän sitä sientä voinut mätänemäänkään jättää.
Sienillä on muukin tehtävä kuin pelastaa sienihullun ihmisen syyspäivä. Ylen TV1:n luontodokumentti konkretisoi äskettäin, miten elintärkeitä sienet ovat puustollemme.
Tutkija Tea von Bonsdorff kertoo, että havupuita ja muitakaan puulajeja ei todennäköisesti edes kasvaisi Suomessa ilman sieniä, vaan maisemaa hallitsisivat ruohotasangot, nummet tai pensaikot.
Vielä nyt lehtipuut koreilevat väriloistossa, mutta kohta nämäkin karnevaalit ovat tämän vuoden osalta ohi. Näyttelijä Antti Reini avautui Anna-lehdessä rakkaudestaan metsiin ja puihin, ja lievensi tuskaa, jota putoilevat lehdet tuovat tähän vuodenaikaan:
Puut ovat kauneimmillaan rospuuton aikaan, puun ollessa paljas. Lehtien pudottua näkee puun oikean olemuksen: onko se suora, vino, väkkärä, käkkärä, yksinäinen vaiko rykelmässä viihtyvä sosiaalisempi yksilö.
Näinkin sen voi nähdä ja onhan luonto pian alkavan lepoaikansa ansainnut.
Eija Eskola-Buri
päätoimittaja