Olen niitä äitejä, jotka ovat osallistuneet lastensa harrastuksiin. Tästä syystä olen myös seurannut sitä tilannetta, mikä kaupungissamme on tiettyjen urheilulajien vaatimien tilojen osalta.
Pari viime vuotta olin joukkueenjohtajana kuopukseni koripallojoukkueelle. Vielä vuosi sitten nuo toistakymmentä 15–19-vuotiasta nuorta miestä pelasivat tämän seudun ainoaa sen ikäisille tarkoitettua sarjaa kulkien erilaisilla kyydeillä milloin Vaasaan, milloin Lapualle tai Nokialle. Peleihin, jonne aika usein ajettiin pimeässä ja kotiin tultiin tappio niskassa yhtä pimeässä. Mutta into pelata ja liikkua yhdessä oli kuitenkin aidosti olemassa.
Seurasin tuon joukkueen taivalta kokonaisen vuosikymmenen. Vuodesta riippuen joukkueen kokoonpano vaihteli kulloisenkin sarjaikärajan mukaan. Sama valmentaja käytti koko sen kymmenen vuotta illan jos toisenkin näiden meidän lasten ja nuorten hyväksi. Treenien päälle vielä ne monet pelimatkat ja turnaukset. Unohtumattomia muistoja varmasti kaikille.
Uudessakaupungissa pelataan useita sisäpelilajeja, joissa tietystä iästä lähtien edellytetään tietyn kokoista pelisalia. Et voi osallistua sarjaan, jos et pysty järjestämään pelejä riittävän kokoisessa salissa. Niin myös tällä meidän joukkueella.
Viimeisten parin vuoden aikana näillä lähes aikuisen kokoisilla miehillä ei ollut yhtään omaa vakituista harjoitusvuoroa sen kokoisessa salissa, missä ne pelit kuitenkin pelattiin. Kun juoksee Viikaisten tai Hakametsän koulun kenttää ja taistelee levypallosta salissa, jonka seinä on korin vieressä, ei loukkaantumisiltakaan voitu välttyä.
Ja kun sen pelin aika tuli, oli tämä meidän joukkue aina vähän altavastaajana – ai niin, tällaista tämä laji olikin oikealla kentällä!
Toki treenejä Pohitullin parketillakin päästiin pitämään. Mutta samaan aikaan salissa oli sitten kaksi tai kolme muutakin joukkuetta, ikähaarukan vaihdellessa paljonkin. Niin salibandyssa kuin koripallossakin on kaupungissa useita joukkueita, joiden sarjapelejä pelataan useana iltana viikossa. Tällöin nuo yhteistreenitkin aina peruuntuvat, sillä pelit menivät luonnollisesti harjoitusten edelle.
Viime keväänä ja kesänä osa näistä oman joukkueen nuorista luonnollisesti lähti opiskelemaan, toiset armeijaan. Ryhmä juniorisarjaan sopivia poikia olisi voitu vielä saada kokoon. Mutta niin valmentaja kuin joukkueenjohtajakin väsyivät tilanteeseen, jossa vuodesta toiseen taistellaan tilasta pelata ja harjoitella. Väsyivät siihen, että salitilan puute aiheutti eri lajien välistä turhaa eripuraa ja väsyivät siihen, että koskaan ei voinut suunnitella harjoitusviikkoa, kun ei tiennyt, oliko se sali omalla vuorolla käytössä vai ei.
Myönnän välillä potevani huonoa omatuntoa siitä, etten itse enää jaksanut nähdä vaivaa nuorten eteen. Onneksi osa pojista on jollakin tavalla jatkanut liikuntaharrastustaan, osa myös lajin parissa. Olisin kyllä itse valmis panostamaan veroeuron jos toisenkin siihen, että näillä kaikilla nuorilla olisi mahdollisuus harrastaa asianmukaisesti lajia, josta pitävät.
Jos jostain meidän aikuisten kannattaisi pitää huolta, on se, etteivät juuri nuo 15–18-vuotiaat tytöt ja pojat siirry oikean pallon perässä, oli se minkä kokoinen tahansa, juoksemisesta tekemään sitä pelkästään virtuaalisesti.
Mari Jalava
Äiti