Toivoo mummo!

0

“Otat sie kaakkaoo”, tapasi mummuni kysyä, kun pyöräilin koulun jälkeen hänen pienen keittiönsä pöydän ääreen tekemään läksyjä.

Kaakao valmistui aina samalla tutulla kaavalla: 1 teelusikallinen tummaa kaakaojauhetta, 2 pientä lusikallista sokeria, kuumaa vettä ja päälle loraus maitoa. Särpimenä mummu tarjosi leipomiaan pikkuruisia piimäsämpylöitä, makeita ja aivan erityisen herkullisia.

Itselleen mummu keitti pannukahvit. Joku lapsista oli ostanut pöydälle kahvinkeittimenkin, mutta sille mummu vain nauroi. Kunnon murukahvia sen olla piti.

Meillä oli mummun kanssa omat jutut. Käytiin usein yhdessä kirjastossa, tai lainastossa, kuten hän sanoi, ja kahvin ja kaakaon jälkeen minä heittäydyin ruskean plyysisohvan syleilyyn lukemaan Neiti Etsivää. Mummu pani pitkäkseen viereiselle sängylle silmäilemään Nyyrikkiä ja usein torkahti vaivihkaa lehden alle.

Mummu oli myös ahkera lottoaja ja pyysi aina vierailevia lapsenlapsia täyttämään oman rivinsä kupongista. Jos yhteiselle riville osui voitto, rahasumma jaettiin kristillisesti puoliksi.

Vietin paljon aikaa mummun kanssa etenkin alakouluikäisenä, mutta myös vanhempana. Mummun oven taakse ei ollut koskaan väärää hetkeä mennä, päinvastoin. Siniset silmät tuikkivat aina ilahtuneesti, seisoin oven takana sitten likomärkänä tai yltä päältä lumessa. Ja aina tarjolla oli lämmintä “kaakkaota” ohuesta posliinikupista ja maailman parhaita sämpylöitä.

Mummu vei minua usein hautausmaalle “paserulle” eli kävelylle, tarkisti aina heijastimet ja piti huolen, että kylmällä säällä oli hattu päässä. Minulla on vieläkin tallella muutama mummun antama baskeri. Tai fausti, kuten hän tapasi sanoa.

Karjalan evakkona Uuteenkaupunkiin saapunut mummu oli joutunut käymään elämässään läpi tapahtumia, joista kaltaiseni nykyajan pehmot tuskin edes puolijärjissään selviäisivät. Mummun kanssa ei koskaan hirveästi halailtu, mutta olkaan hän aina taputti, sujautti toiseen käteen parikymppisen ja muistutti, että tupakkii ei sit osteta.

Meistä lapsenlapsista mummu jaksoi olla loputtoman kiinnostunut. Kaikki merkkipäivät hän muisti ja lähetti aina onnittelupostia. Postikortin alalaidassa oli joka kerta lennokas signeeraus “Toivoo mummo!”, vaikkei kukaan häntä mummoksi kutsunut. Meille hän oli kaupunginmummu.

Mummun kuolemasta tulee joulun alla kuluneeksi 15 vuotta. Edelleen, erityisesti alakuloisina tai yksinäisinä hetkinä kaipaan häntä valtavasti. Ikävöin mummun läsnäoloa, plyysisohvaa ja sitä tunnetta, kun oli aina tervetullut.

Läsnäolon taitoa uskonkin oppineeni mummulta eniten. Arkisten hetkien jakamista ja rakkauden osoittamista pienillä teoilla. Ihan maailman tärkeimpiä juttuja.

Päivi Sappinen
sisällöntuottaja