Hyvin harvassa asiassa myönnän olevani yhtä konservatiivinen ja perinneuskollinen kuin jouluni kanssa. Rakkaus joulua kohtaan kumpuaa jo lapsuudestani. Sisuksissani läikähtää vieläkin, kun muistelen koristelaatikon uumenista löytyneitä tonttutauluja, äidin askartelemia foliotähtiä tai suursiivouksessa lattialle vaihdettuja mäntysuovan tuoksuisia nukkamattoja.
Puhumattakaan isäni esiin nostamasta kultaisesta kimallehärvelistä, joka on vähintäänkin erikoinen, mutta kuuluu isän kodin jouluihin yhtä varmasti kuin sinappi joulukinkun hunnuksi.
Lapsuuteni joulupöydässä syötiin lipeäkalaa ja rosollia, joulutortut paistettiin aatoksi aina voilla leivotusta taikinasta. Siinäkin oli jotain aivan erityistä – alkukuun torttuharjoitukset oli tehty edullisemmasta taikinasta, kunnes aattona koitti todellinen tähtihetki juhlallisine voitaikinatorttuineen.
Kun muutin vuosituhannen vaihteessa silloisen poikaystäväni, nykyisen mieheni, kanssa omaan kotiin, oli kiire luoda omanlaiset jouluperinteet. Kuin varkain nuo perinteet muistuttivat kovasti lapsuutenkotini vastaavia. Keittelin siippani kauhuksi kattilassa valkeana tutisevaa lipeäkalaa, söimme rosollia ja tortutkin leivoin siihen parempaan taikinaan vasta aatoksi.
Omien lasten syntymän myötä joululle tuli uudenlaista merkitystä. Vaikka olin itsekin aina nauttinut joulusta, oli lasten riemu jotain vielä suurempaa ja tärkeämpää. Perheen ja yhdessäolon merkitys kasvoi ja ajoi vähitellen voitaikinatorttujen ja hartaasti pilkotun rosollin ohi.
Monista itse asettamistani joulutavoitteista pidin silti kiinni pitkään, kunnes pari vuotta sitten työkiireiden sävyttämän joulukuun aikana heräsin siihen, kuinka paljon mukavampaa joulun laittaminen on ilman hampaiden kiristelyä ja selkää pitkin juoksevaa hikinoroa. Annoin koristeluvastuuta enemmän lapsille ja helpotin omaa jouluani tilaamalla osan ruoista valmiina.
Ennen kaikkea kuitenkin lopetin nipottamisen. Oli ihanan huojentavaa huomata, kuinka rento, kaunis ja tunnelmallinen joulusta tuli ilman turhaa pinkoiluakin.
Edelleen moni lapsuudenkodistani tuttu perinne kuuluu perheeni jouluun. Vaikka en ole yhtä perusteellinen siivoaja kuin äitini, koti puunataan kuitenkin joulukuntoon, ainakin päällisin puolin. Pipareita leivotaan, joskin valmistaikinasta, ja riisipuuro nautitaan aattona aika jämptisti puoliltapäivin.
Luulen, että samaan tapaan kuin minä muistan lipeäkalan ja torttutaikinan, omat lapseni tulevat muistamaan jouluistaan vuosittain ainakin metrin verran liian korkean joulukuusen, joulusaunan pappalassa ja sen yhden joulun, jolloin äiti unohti kinkkua paistaessaan panna uunin päälle.
Ennen kaikkea toivon heidän kuitenkin muistavan lämpimän tunnelman, rennon yhdessäolon ja rakkauden. Ne ovat konservatiivinkin jouluperinteistä tärkeimpiä.
Päivi Sappinen
sisällöntuottaja