Viime vuonna Suomi juhli satavuotista olemassaoloaan yhteisöllisyyden teemalla. Mukana oli ripaus enemmän iloa kuin aikaisempina vuosina, ja toivottavasti se jätti jälkensä pysyvästi Suomen syntymäpäivän viettoon.
Itsenäisyys on arvokas, mutta mitä suurimmassa määrin myös iloinen asia. Joka päivä voimme tuntea kiitollisuutta siitä, että saamme elää vapaassa ja itsenäisessä valtiossa.
Uudestakaupungista lähtee joka vuosi useita nuoria maailmalle opiskelemaan ja töihin. Parasta mitä kotikunta ja kotimaa voivat heille antaa, on tunne juurista. Paikasta, josta voi lähteä, ja jonne voi halutessaan myös palata.
Itsenäisyys on vapautta saada vaikuttaa asioihin ja osallistua päätöksentekoon. Se on myös oikeus saada olla rohkeasti oma itsensä. Ne ovat asioita, joita ei voi ostaa rahalla.
Sotaveteraaneja on juhlijoiden joukoissa entistä vähemmän, mutta heidän henkinen perintönsä kuuluu juhlapuheissa. Menneisyys ja tulevaisuus lyövät kättä, sillä monissa kuntien järjestämissä juhlissa ja sankarihaudoilla puhujiksi täällä Vakka-Suomessakin on kutsuttu nuoria.
Eri puolilla Suomea on tänä vuonna muisteltu vuoden 1918 sisällissodan käsittämättömiä tapahtumia. Kansa jakautui kahtia dramaattisin seurauksin.
Suomen täyttäessä 101 vuotta voimme olla ylpeitä siitä, että kansakuntamme löysi pian sodan julmuuksien jälkeen uuden suunnan. Tänään 4. joulukuuta tulee kuluneeksi sata vuotta siitä, kun Suomessa järjestettiin ensimmäiset yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuneet kunnallisvaalit.
Sisällissota vaati lähes 40 000 uhria. Vuoden 1918 kunnallisvaalit silottivat tietä yhteiskunnan eheytymiseen. Näin jälkeenpäin tarkasteltuna ensimmäisiä kunnallisvaaleja voi pitää melkoisena ihmeenä.
Usein kuulee arvostelua siitä, että vaaleilla ei ole mitään merkitystä. Kyllä on ollut ja on edelleen, vaikka vaalien lisäksi on tullut ilahduttavasti muitakin vaikuttamisen tapoja.
Itsenäisyys on vapautta saada osallistua päätöksentekoon.