Oletteko kuulleet, että Uudenkaupungin kirkkoherraa on pidetty vankina ja pahoinpidelty Vallilan pimeässä kellarissa? Entä sitä kun kaksi nuorta naista tapettiin Sorvakon sillan kupeessa? Ja Salmen kartanon nuori isäntä teloitettiin ampumalla meren jäälle. Tämä kaikki ja paljon muuta kauhistuttavaa tapahtui pienessä puukaupungissamme keväällä 1918. Pahuus otti silloin vuorotellen punaisten ja valkoisten kasvot niin meillä kuin muualla Suomessa. Pimeyden voimat pääsivät valloilleen. Oli sisällissota.
Uudenkaupungin tapahtumista sisällissodan melskeissä on juuri kirjoitettu kirja Vihaa, verta ja kyyneliä – punavalkoinen Uusikaupunki 1918. Sen luettuani tutut katumaisemat eivät ole enää ennallaan.
Kotikulmillani moni silloinen asukas sai surmansa. Saatan melkein nähdä heidät kulkemassa naapurustossa arkisissa askareissaan. Autuaan tietämättöminä tulevasta kohtalostaan.
Sepänkadulla asunut kuuro äiti menetti vanhuuden turvansa, molemmat poikansa. Toisen taisteluissa, toisen vankileirillä. Samalla kadulla asuneen perheen isä ja kolme nuorta poikaa viruivat myös vankileirillä ilman ruokaa, puhdasta vettä tai sairaanhoitoa. Vain isä palasi kotiin.
Uudenkaupungin kirjastoa katson nyt eri tavalla. Silloinen lyseorakennus palveli sekä valkoisten että punaisten majoitustilana. Opinahjon nuorukaisia lähti opettajansa johdolla innolla mukaan seikkailuun, sotaan. Nuorin oli vasta 14-vuotias.
Vallila ei ole enää pelkkä pittoreski ravintolarakennus. Se on paikka, jonka kellareissa kidutettiin kaupunkilaisia. Paikka, jossa niin valkoiset kuin punaiset vangit vuorollaan odottivat häväistyinä ja pelokkaina, kohtalostaan epätietoisina, mitä tuleman pitää.
Sisällissodat ympäri maailmaa toistavat samaa kaavaa. Syyttömät siviilit joutuvat sijaiskärsijöiksi. Loppupeleissä ei ole väliä, oletko sotilas vai sotilaan sisko tai vaimo.
Tämän sai kokea 24-vuotias Martta Lehtinen, jonka veli toimi punakaartissa päällikkönä. Hän ja 23-vuotias Maria Pietilä murhattiin ilman laillista oikeudenkäyntiä ja kätkettiin joukkohautaan. Kuten myös punakaartin johtomiehen puoliso Veera Stark. Köytettynä ja riisuttuna. Yksikään heistä ei ollut syyllistynyt mihinkään raskauttavaan – kun miehet olivat pakosalla, rangaistiin sukulaisnaisia.
Elettiin täydellisen mielivallan aikaa. Henki oli hiuskarvan varassa. Jopa aseellista toimintaa vastustanut Knut Palmu oli jo teloitettavien joukossa, kunnes joku maltillisempi muistutti, että hyviä leipureita tarvitaan sodan jälkeenkin.
Viha sokaisi kaupunkilaiset. Valkoisten silmissä punaiset muuttuivat roskajoukoksi; nämä puolestaan näkivät valkoisissa ikiaikaisen riistäjänsä. Suurin osa asukkaista ei kuitenkaan osallistunut sisällissotaan aktiivisesti, vaan yritti parhaansa mukaan selvitä kauhun ajasta.
Virpi Adamsson
VTM, vapaa toimittaja
Se vuoden 1918 pahuus ja naapurien ja veljien tappaminen kannattaisi muistaa nykyisin kun enemmän ja enemmän puhutaan ”meistä” ja ”omista” ja erotellaan ihmiset uskonnon, kielen tai syntymäpäivän perusteella.
Olen sukupolvea jonka isoisät ja ja isoäidit elivät v.1918 ja kuitenkin se kuilu oli syvä viellä lapsuudessani, 40 vuotta myöhemmin. Koulun puhalla oli jako punkkien ja lahtarien kakaroihin, iltaisin kuulimme kauhutarinoita ”kapinan ajoista” jotkut naapurit eivät puhuneet toistensa kanssa koska” ne on niitä kapina juttuja”
Kommenttien lisääminen on estetty.