Kuljen alkutalven hämyisessä ja hiljaisessa metsässä. Taivaalta ripotellut ensilumi on muuttanut metsän valkoiseksi. Kauan ei talven valta kuitenkaan kestä, vaan kuusen oksilta jo sulava lumi ja vesipisarat kastelevat kulkijan, joka vaeltaa läpi metsän, kuunnellen ja ihmetellen. Hiljaisuuttakin voi kuunnella nykyisessä muuten niin meluisassa maailmassamme.
Metsä on aina läsnä meidän suomalaisten elämässä. Pieni kulkija muistelee, miten kesäaamuna metsä soi ja usva hiipii hiljalleen pois auringon säteiden pilkahdellessa kuusten välissä. Nyt on toisin ja kulkija kuulee vain omat ajatuksensa. Miettien syntyjä syviä ja sitä, miten me pienet ihmiset täällä vaellamme polkujamme oman aikamme, omine touhuinemme ja kiireinemme sekä murheinemme ja sitten katoamme pois.
Metsä toivottaa meidät aina tervetulleeksi. Sen huomaan on hyvä mennä ja siellä on hyvä kulkea. Metsä ei kysy eikä vaadi meiltä mitään, vaan antaa meidän rauhassa vaeltaa omine ajatuksinemme, nauttien luonnosta sekä saaden mielenrauhaa itsellemme. Ollaan sitten pohjoisen kesän kiihkeässä rytmissä tai alkutalven hiljaisuudessa.
Näin se on tehnyt meille pohjolan asukkaille jo lukemattomien sukupolvien ajan. Näitä polkuja ovat myös esi-isämme vaeltaneet ja metsä on tarjonnut heille myös ravinnon. Suomalaisten suhde metsään juontaakin jo kaukaa menneisyydestä.
Tätä samaa se tarjoaa meille edelleenkin, kun vain maltamme lähteä pois betoniviidakoistamme. Voi vain kulkea tai istahtaa levähtämään kannon päähän tai kivelle. Tai kerätä niitä luonnon antimia, sieniä ja marjoja, joita metsä avokätisesti meille antaa.
Luonnon oma teatteri tarjoaa paljon nähtävää ja ihmeteltävää, niin paljon on asioita, jotka hämmästyttää ja kummastuttaa pientä kulkijaa. Korpin kronksutus keskeyttää ajatukset, sekin on metsässä kulkijan ystävä ja läsnä hänen kanssaan.
Metsä on ikiaikainen. Kulkija pysähtyy ison siirtolohkareen viereen. Se on tuttu hänelle jo lapsuudesta ja sen päälle tikkaillakin kiivettiin. Ryskyvät jäät ovat sen tänne joskus tuoneet. Se on ollut täällä kauan ennen meitä ja myös jälkeemme jää.
Kulkija päätyy matkallaan myös talven hiljaiselle suolammelle, poimii suuhunsa makoisan karpalon ja muistelee keväistä kurkien huutoa ja joutsenten toitotusta. Nyt ne ovat poissa, mutta palaavat kevään myötä ja metsäkin herää taas eloon.
Rauno Laine
kirjoittaja on uusikaupunkilainen vapaa toimittaja ja lintuharrastaja