Muutama viikkoa sitten, keskiviikko-aamulla hiivin hitaasti ja varovasti eteenpäin toisella kädellä tuijapuskasta tiukasti kiinni pitäen ja kurottaen toisella kädellä kohti seuraavaa tuijaa.
Selvisin autolle ilman ilmalentoa ja mahdollista käsi- tai jalkamurtumaa. Onneksi kotipolkuani reunustaa rivi tuijapensaita, ne pelastivat nyt. Kun muka tekee itselleen palveluksen ja on ahkera, voi muuttaa kotipolkunsa tappavan liukkaaksi.
Ajattelin olla näppärä, kun huomasin, että pariksi seuraavaksi päiväksi oli luvattu plusasteita. Sääennustuksessa oli myös muutama vesipisara.
– Työntelen polun todella tarkasti lumesta, sillai viimeisen päälle. Reunat ja kaikki. Plussakeli sulattaa sitte jäät pois ja polun laatat on puhtaat, hioin suunnitelmaani.
Työnsin viimeisetkin ohuet lumikerrokset pois laatoilta ja hyvältä näytti.
Jo illalla tuli plussakelit ja vesipisarat. Tai niitä oli tullut vähän enemmänkin, pihalaattoja peittäneestä vesimäärästä päätellen. Yö sitten kruunasi kaiken ja kiristi pakkaset.
Aamulla polku oli melkoisen haastava jo katsella. Se kiilteli kirkkaana, jäisenä pihavalon loisteessa.
– Tietysti voisin yrittää nastakengillä autolle ja ottaa toiset kengät mukaan autoon, kehittelin selviytymissuunnitelmaa, kun tiirailin keittiön ikkunasta etupihalle.
Hylkäsin suunnitelmani ja päätin vain edetä varovasti, mutta päättäväisesti kohti autoa. Autoni on pysäköity aivan etupihani eteen, miltei polun päähän.
Niinpä etenin tuijapensaissa roikkuen. Niitä on neljä ja niiden rivin täydentää sitten viimeisenä tuuhea, iso kataja. Siinä en roikkunut, sillä säälin nahkahanskojani ja siirryin polun toiselle puolelle, etupihojen välissä olevaan tuhkapensaaseen. Hiipiessäni mielessäni luettelin kaikki suomalaiset kirosanat useampaan kertaan.
– Miten nää meidän talvet on muuttunu tällasiksi? Jääkenttien kutsuiksi. Onks se elokuva vai kirja, mietin hiipiessäni.
Ihan piti katsoa netistä. Ja se on elokuva. Kiehtova koko perheen dokumenttielokuva arktisesta jääkarhujen ja mursujen valtakunnasta, kertoi netti. En ole nähnyt, enkä haluakaan nähdä ennen kesää.
Kun tulin kotiin illansuussa, olin jo kehittänyt mielessäni toisen suunnitelman. Menisin kotiin tuijarivistön toiselta puolen, lumihangessa kahlaten. Ja niin se sujui hyvin, tosin saappaat kostuivat.
Illalla taivas antoi taas ensiksi vettä, sitten märkiä nenäliinoja ja lopuksi kuivaa lunta.
Aamulla herättyäni päätin, että jos polku on samanlainen luistinkenttä, jätän sanomalehden suosiolla postilaatikkoon.
– Olkoon siellä. En hae sitä laatikosta. Pysähdyn töihin mennessä autolla laatikolle ja nappaan lehden autoon.
Polun ja jään peitti valkoinen lumi, johon nastakengät upposivat napakasti. Hain lehden seurakseni aamiaiselle.
Eija Isotalo
toimittaja