Elämän ja elämisen perusasiat ovat Suomessa melko lailla mallillaan. Koulutus ja terveydenhuolto taataan kaikille kansalaisille sosiaalisista ja taloudellisista taustoista riippumatta. Hoitoa saa, jos sitä tarvitsee. Ainakin teoriassa.
Viime viikkoina tapetilla ovat olleet vanhustenhoidossa tapahtuneet laiminlyönnit. Asiaan on otettu aktiivisesti kantaa tätäkin palstaa myöten, enkä malta itsekään olla tarttumatta aiheeseen.
Kysyn ensimmäisenä asiaa, johon Pete Poskipartakin 2. helmikuuta kolumnissaan viittasi; tuliko tämä asia oikeasti jollekin vielä yllätyksenä? Hoitojonot venyvät ja tutkimuksiin päästäkseen pitää pyytämisen lisäksi myös vaatia. Byrokratia on valloillaan, eikä ole ollenkaan varma, että tieto siirtyy ja hoito konkretisoituu potilaan kannalta parhaalla mahdollisella tavalla.
Vankeinhoitoasetuksen mukaan vangille, raiskaajalle ja murhaajallekin, on järjestettävä tilaisuus ulkoilla ja harjoittaa sopivaa liikuntaa vähintään tunti päivässä. Miten on vanhusten laita? Mikäli hoitolaitoksessa asuvan vanhuksen omaiset tai ystävät eivät ulkoilua järjestä, ei päivittäisestä tai viikoittaisestakaan ulkoilusta huolehdi kukaan muukaan.
Itsekin olen nähnyt läheltä (kunnallisen puolen) vanhustenhoitoa, ja valitettavasti on todettava, että arki voi olla hyvinkin karua. Huonompikuntoisia vanhuksia saatetaan laittaa yöpuulle jo iltapäivällä, kaikkina päivinä sängystä ei nosteta ylös lainkaan.
Ikävin tilanne on muutenkin niillä, jotka eivät kykene itsenäisesti liikkumaan. Olen joutunut todistamaan, kun vanhus – siis oikea, elävä ihminen – on pyytänyt apua päästäkseen vessaan ja saanut vastauksen ”sinua käytettiin vessassa juuri tunti sitten, sinulla on vaippa, tee tarpeesi siihen.”
Kun vaippa oli täynnä tavaraa ja sitä pyydettiin vaihtamaan, vastattiin, että vaippoja vaihdetaan (korkeintaan) kolme vuorokaudessa. Kun ehdotettiin, että kyseiselle asukkaalle voidaan omakustanteisesti hankkia vaippoja, todettiin, että ”ohjeistus” on kolme vaippaa per vuorokausi, eikä kyse ole vaippojen riittävyydestä! Suomessa. Käsittämätöntä, järkyttävää ja pelottavaa. Kunpa itse ei ikinä joutuisi elämään laitoksessa muiden armoilla.
Raha on tiukalla ja hoitajien määrä on ajettu minimiin. Sitten on yksityiset laitokset, joiden lähtökohtainen tehtäväkin on tuottaa omistajilleen voittoa, vasta toisena tulee asukkaiden hyvinvointi. Säästölistalla ensimmäisenä tai toisena ei saisi olla vanhusten tai muidenkaan ihmisten hoito.
On ammatteja, joissa työntekijä pääsee huippupalkoille. Sitten on esimerkiksi hoitotyö, jossa työtä tehdään ihmisten hyvinvoinnin eteen. Se ei yleensä suoranaisesti tuota rahaa vaan päinvastoin vie rahaa. Niinpä tätä kaikista tärkeintä työtä tekevien ihmisten palkka on ehkäpä se kaikista surkein. Mikäli hoitaja ei ole todellisessa kutsumusammatissaan, ei palkkakaan motivoi ainakaan ylimääräistä yrittämään. Tämä yhteiskuntamme ”vääristynyt” rakenne onkin sitten kokonaan oma juttunsa.
En käytä tässä presidentti Urho Kekkosen aikanaan hallitukselle lausumia kuuluisia sanoja, mutta presidentti Mauno Koivistoa sentään siteeraan: ”Tarttis tehdä jotain!”
Marko Pitkäranta
uusikaupunkilainen Lohjalla