Itseään on vaikea pitää tyytyväisenä. Enkä nyt puhu yhdestä vapaaillasta, vaan noin niin kauan pidemmällä aikavälillä. Kuulun siihen rotuun, joka vaatii ympärilleen paljon toimintaa. Polku, jossa vapaa-ajan touhun määrä on kaiken muun kanssa tasapainossa, on kuitenkin kapea.
Ja tämähän menee sillä tavalla, että liian vähäinen aktiviteetti pitkässä juoksussa turhauttaa meikäläistä. Kun taas haalin liikaa ohjelmaa, niin seurauksena on väsähtäminen.
Nuorallakävelyltä putoamisen huomaa usein yllättäen. Kilpaurheilu on itsellä jatkunut näihin päiviin asti ja viime vuosina lajina on ollut tennis. Tämän talven melskeessä treenaaminen on jäänyt minimiin, enkä olisi kysyttäessä halunnut lähteä Helsinkiin pelaamaan.
Ohareita en halunnut tehdä ja ajelin nelinpeliparini kanssa isolle kirkolle aikaisin aamulla. Ajatusten jatkuva virta seurasi ensimmäisissä peleissä, mutta turnauksen edetessä huomasin sisäisten äänien häviävän. Yhtäkkiä kuulin viereisen kentän lyöntiäänetkin selkeästi ja fokus oli vain pienessä keltaisessa pallossa. Mikä hieno fiilis. Olin tinkinyt liikaa omasta ajastani ja ottanut polultani harha-askeleen. Onneksi näitä tilanteita tulee ja sitten ei muuta kuin korjaustoimenpiteisiin.
Yksi suuri aikasyöppö on jälkikasvun liikuntaharrastukset. Olen saanut kotoa mallin, jossa lasten harrastuksissa ollaan aktiivisesti mukana. Isäni, vielä kunnossa ollessaan hääri joukkueenjohtajana ja oli monessa lajissa mukana niin taustalla kuin harrastajanakin. Äiti puolestaan istui satoja tunteja katsomossa, myi karkkeja jäähallin kioskissa, pesi pyykkiä ja laittoi ruokaa.
Liekö sitten mallioppimista vai mitä, mutta meikäläiselle oli itsestäänselvyys hypätä valmennustoimintaan mukaan lasten vartuttua tiettyyn ikään. Koen, ettei tässä mitään muotisanaksi muodostuneita laatuaikoja tarvita. Kun ollaan lasten harrastuksissa mukana, näet lapsesi toimivan erilaisessa ympäristössä ja tutustut häneen eri tavalla. Pidemmillä pelimatkoilla olen huomannut, että saa hyvinkin henkilökohtaisia juttutuokioita aikaiseksi joita ei arkikiireessä välttämättä syntyisi. Kunhan ensin pakottaa valitettavan koukuttavan puhelimen taskuun.
Vaikka yksilöllisyys kukoistaa nykymaailmassa, niin kannustan lämpimästi osallistumaan jossain roolissa lastenne harrastuksiin. Kiitos ei kulje käsi kädessä työmäärän kanssa, saati sitten rahallinen korvaus mutta se ei saa olla esteenä. Kunhan pitää kuitenkin omasta ajasta kiinni.
Juha Laine
freelancer toimittaja