Muistan ensimmäiset hautajaiset, joissa olen ollut. Isäni haudattiin syksyllä 1950. Sen jälkeen on ollut monien muiden sukulaisten hautajaisia.
Kaikkien sukulaisten poislähdöt ovat tapahtuneet tavallaan odotetusti. Sairaudet ovat vieneet heidän voimansa ja elämä on sitten päättynyt.
Joitakin koulu- ja kurssitovereita sekä tuttuja työyhteisöstä on vuosien aikana myöskin poistunut. Runsas vuosi on nyt siitä, kun olin saattamassa kahta läheistä kurssitoveriani heidän viimeiselle matkalleen.
He olivat ja minäkin olen jo siinä iässä, että kuolema voi jo hyvinkin tulla, jos se lähdön aika on tulossa.
Ystäväni olivat hyväkuntoisia ja urheiluakin harrastavia. Mutta sitten sairaus vei heidät. Molemmat olivat saaneet eläköityä terveinä ja elivät kotonaan puolisonsa kanssa. Kaikki tuntui olevan hyvin ja elinvuosia näytti olevan vielä jäljellä paljonkin.
Kumpaakin näistä ystävistäni hoiti oma puoliso sairauden alkuvaiheessa, mutta sitten koitti hetki, että puolison voimat eivät enää riittäneet. Molemmat ystävistä viettivät loppuelämänsä hoitolaitoksessa. Toisella tämä jakso kesti kolmisen vuotta ja toisellakin kaksi vuotta.
Molemmista ystävistä oli vuosikymmenten kuluessa tullut myös puolisoni ystäviä. Pidimme yhteyttä. Oli kurssitapaamisia avec jne. Nautimme elämästä eikä kenellekään tullut mieleen, että jonain päivänä elämä päättyy.
Kun nämä ystäväni joutuivat hoitolaitokseen jatkoimme vaimoni kanssa yhteydenpitoa. Kävimme tervehdyskäynnillä kuukausittain.
Tunsimme, että ystävä otti meidät vastaan hyvin tervetulleina. Puristettiin kättä ja halattiin. Kerroimme ystäville meidän kuulumisemme. Yritimme toimia ja olla sitä samaa ystäväjoukkoa, jota olimme olleet ennen ystävän joutumista hoitolaitokseen.
Joku kerta nämä vierailut saattoivat kestää vain jonkun minuutin, mutta oli myös sellaisia vierailuja, että viivyimme ystävän vieressä pidempään. Ystävillä oli seinällä ja yöpöydällä lasten ja sukulaisten kuvia. Heistäkin keskusteltiin kuten myös meidän lapsistamme.
Kerroimme ystävillemme myös muiden ystävien tapaamisista. Sovittiin, että kerromme terveiset myös näille ystäville. Kaikki tuntui jatkuvan kuten aikaisemminkin. Pois lähtiessämme lupasimme aina, että tulemme taas käymään.
Jossain vaiheessa ystävä alkoi olla jo niin omissa mietteissään, että meille ei tullut varmuutta tunnistiko ja muistiko hän meidät. Vanhat avainsanatkaan eivät enää varmistaneet tätä.
Molempien kurssitovereitteni osalta minulle jäi sellainen tunne, että meidän ystävyytemme säilyi siihen viimeiseen tervehdyskäyntiin. Sekin päättyi kuitenkin ilman lopullisia jäähyväisiä. Ne toivotettiin ystävien hautajaistilaisuuksissa.
Lauri Väättänen
vapaa-ajan uusikaupunkilainen Helsingistä