”Jos etsit kadonnutta aikaa, jotain josta jouduit luopumaan, liian usein huomaat ei se totta ollutkaan.” Kyläkuppiloiden jukebokseja työllistäneen Leevi and the Leavingsin Rin tin tin -kappaleen ensimmäinen virke pitää sisällään ainesta useampaankin lauluun. Siinä kertoja kaipailee nuoruusvuosiensa mielitiettyä, vaikka konkreettiset muistot alkavat olla jo aika hataria, ehkä jopa paikkansa pitämättömiä.
Ihmismielellä on veikeä taipumus kutoa omia seittejään ja mahdollistaa mahdollisimman yhtenäiseltä tuntuvan kokonaisuuden syntyminen. Keljua kyllä, muistitutkimuksissa on osoittautunut, että muisti on loppujen lopuksi aika epäluotettava kumppani. Ikään kuin muistikuvien ajoittainen epävarmuus ei olisi tarpeeksi, ihmisen aivot luovat myös omia muistojaan: muistitukijat puhuvat valemuistoista, joita aivomme luovat ja pujottavat sujuvasti osaksi muistojen punosta.
Termi ”nostalgia” juontaa juurensa kreikan kielen kotiinpaluuta ja kärsimystä kuvaaviin sanoihin. Kirjaimellisesti kyse on koti-ikävästä. Nostalginen ”kadonnut aika”, josta Gösta Sundqvist laulussakin kertoo, voi olla aikaa, joka koetaan nykyistä parempana, esimerkiksi turvallisempana ja vakaampana. Nostalgia on positiivisten tunteiden kehto.
Yksilötasolla lämpimään nostalgiseen kaihoon kietoutuminen voi olla niin voimavara kuin vankila. Yhtä kaikki, kyse on vain yksilön kokemusmaailmasta. Kokonaan toiseksi nostalgian merkitys nousee silloin, kun se päästetään ohjaamaan yhteisöllistä keskustelua ja päätöksentekoa. Muutos ei ole itseisarvo, mutta ei sitä ole menneeseen maailmaan hapuilukaan. Politiikka, jossa vallan saavat ajan kultaamat muistot, johtaa helposti epärationaalisiin päätöksiin. Maailma muuttuu, arvot ja ihanteet muuttuvat, eikä mikään ole pysyvää – näin on pohjimmiltaan aina ollut.
Vaalikevään lähestyessä äänisaaliita kalastellaan moninaisilla pyydyksillä. Puolueiden kojuilla kahvin ja grillimakkaran ohella lämmittää usein nostalgia. Vaikka nostalgia-ansaan onkin petollisen helppoa kapsahtaa, tulisi ihmisen suurimmankin tunteen palon keskellä pyrkiä älylliseen rehellisyyteen ja kysyä itseltään voiko menneen maailman rakentaa vielä uudelleen. Tai kenties paremminkin: onko mennyttä maailmaa – sellaisena kuin se kulloinkin muistetaan – todellisuudessa koskaan ollutkaan?
Tuomas Savolainen
kirjoittaja vaipuu auvoisaan nostalgiaan tapaillessaan nuoruuden rautaisia thrash metal -riffejä