Säpsähdän aamuyön horroksesta herätysäänen piipitykseen. Vieressäni sikeästi uinuva puoliso hamuaa puhelintaan yöpöydältä ja ehdin jo tuskastua, ennen kuin se saa korkeaäänisen kilinän lakkaamaan.
Arvelen kellon olevan vähän yli kuusi ja laskeskelen mielessäni, että saisin nukkua vielä tunnin. Rutistan silmäni tiukasti kiinni etsiäkseni äsken karanneen uneni pään uudestaan, mutta olo on jo ehtinyt muuttua levottomaksi. Valkenevan päivän odottavat työt alkavat vaellella mielessä ja muistettavien asioiden lista asettuu painoksi rinnalle.
Herätyskellonsa rennosti hiljentänyt puoliso toki jatkaa uniaan autuaasti. Vaikka se on kai meistä se, jolla pitäisi olla kiire.
Mieheni rento asenne elämään aiheuttaa minussa ristiriitaisen sekoituksen ihailua ja ärtymystä. Samaan aikaan, kun minä näpyttelen kalenterini täyteen muistutuksia ja rustaan lunttilappuja pöydällä lojuvien kirjekuorten kulmiin, tämä hämäläinen ei käytä edes lukiessaan kirjanmerkkiä. Kyllä sen paikan kuulemma ihan hyvin muistaa, ja jos ei muista, niin “eisenniinväliä”.
Jos se unohtaa jotain, se tuumii “oho”, ja korjaa tilanteen ärsyttävän rauhallisesti. Itse pujottelen viikosta toiseen erilaisten organisointisovellusten, muistilappusten ja muistutushälytysten ristitulessa panikoiden siitä, että aivan varmasti unohdan jotain. Kun syksyllä lähetin erehdyksessä hammaslääkäriin väärän lapsen, painoin heti henkistä paniikkinappulaa, pillahdin itkuun ja olin jo tilaamassa “maailman epäonnistunein vanhempi” -diplomia, kun mieheni pelasti minut pimahtamiselta jälleen kerran järkähtämättömällä rauhallisuudellaan.
Minkäänlaista ennakointia puolisoni ei harrasta ja onkin poikkeuksetta aina kymmenen minuuttia mistä tahansa aikataulusta jäljessä. Kun minä pyyhin myöhästymispelkoisena vielä tuskanhikeä kainaloista, se hymyilee tyytyväisenä, kun on jollain ilveellä saanut kurottua aikataulun kiinni ja ehditään paikalle juuri ja juuri. “Kato, ei tullut edes kiire”, se virnistää.
Napisen sille tasaisin väliajoin siitä, kuinka se ei välitä mistään ja kuinka epäreilua on, että minä stressaan sykkeet tapissa pirstaleisen työni lisäksi myös että kaikki perheen asiat on varmasti hoidossa. Ei ne asiat panikoimalla parane, se sanoo, heittäytyy pitkäkseen ja ottaa nokoset, vaikka maailma ympäriltä olisi räjähtämässä.
Ja oikeassahan tuo on, hyväkäs.
Harvoin kai nuo aamuyön stressaamiseen käytetyt tunnit ovat yhtään työprojektia edistäneet, eikä yksikään loppuunpalaminen varmasti kenenkään paremmuuden kruunua kiillota.
Pitäisi kai uskaltaa antaa itselleen lupa olla inhimillinen, ottaa rauhallisesti ja hengittää. Kaikki järjestyy kyllä, vaikka jonkun langan päästä välillä vähän löysäisikin.
Päivi Sappinen
sisällöntuottaja