– Kuka sammutti valot ja jätti Uudenkaupungin pilkkopimeään? ihmettelin ääneen, kun ajelin kotiin muutama viikko sitten eräänä sunnuntain vastaisena yönä.
Kaupunki lymyili pimeässä, kun palasin matkaltani Laitila–Uusikaupunki-tietä pitkin. Ensimmäinen katuvalo valaisi katua vasta Laivanrakentajantien ja Vakka-Suomenkadun risteyksessä.
– Tää on ihan tyhmää. Tervetuloa dynaamiseen Uuteenkaupunkiin: viimeinen lähti ja sammutti valot, tuhahtelin.
– Todella oikeenlaista kemiaa. Kuka täällä säästää? Kenen hoidossa katu on? Valtion? kyselin ääneen.
– Sammuttaako valtio yöllä kaikkien kuntien ja kaupunkien sisääntulotieltä valot?
Kadun pimeys oli minulle sama kuin jos tienposkessa olisi kyltti, jossa lukisi metrin kokoisin kirjaimin: Tänne ei tarvitse tulla. Pysykää poissa.
– Onkos tää nyt jotain kesäaikaa? Odotellaan että yöt valkenis, ettei tarvitse katuvaloja?
Lähdin matkalle myös keskellä yötä, mutta silloin katuvalot kyllä paloivat, kun ajelin ulos kaupungista. Liikkeellä olivat tuolloin poliisit ja minä.
Uuteenkaupunkiin on kolme sisäänajotietä. Tuona yönä teki mieli kello 1.30 kurvailla katsomaan, ovatko kaksi muuta sisäänajotietä myös pilkkopimeänä. Huristelin kuitenkin suoraan kotiin.
Koko matkan Turusta Laitilaan olin ajellut tuona yönä katuvalojen loisteessa. Tai ei aivan koko matkaa, pimeänä oli vain valtatie 8:n tietyömaaosuus jossain Mynämäen ja Nousiaisten kulmilla.
Kun kurvasin valtatieltä Laitila–Uusikaupunki-tielle, pimeys oli vastassa. En odottanutkaan, että poissaollessani katuvalot olisivat ilmestyneet tien varteen koko matkalle. Mutta odotin kyllä, ettei kotikaupunkini lymyilisi pimeydessä.
On pienestä kiinni, minkälaisen signaalin tulijalle antaa. Hymyileekö isäntä vai kurtistaako kulmiaan? Tunteeko vieras tai tässä tapauksessa kotiin palaava olevansa tervetullut vai ei-toivottu?
– Jos mä en asuisi täällä, kääntyisin takaisin, puhisin kiukuissani.
Toki valoja riitti Laivanrakentajantiellä ja olin suunnitellut huristelevani kaupungissa jollekin grillille yöpalan toivossa, koska jääkaappini tarjosi kotona tyhjyyttään. Pimeys tuloväylällä kuitenkin latisti ruokahaluani ja kiukku nappasi sen lopulta kokonaan.
– Ei täällä varmaan mikään ookaan auki. Mitä täällä ny olisi, pimees kaupungis? kiukuttelin itselleni.
– Jos kotona pakkasessa olis vaikka joku lihapiirakka tai pari karjalanpiirakkaa? lohduttauduin.
Pakastimestani löytyi kaksi karjalanpiirakkaa, jotka olin viskannut pakkaseen ehkä parin kuukautta sitten. Ei ne maistuneet kummoisilta, niin kuin ei ollut tervetuliaistoivotuskaan kotikaupungiltani.
Eija Isotalo
toimittaja