On myöhäinen helmikuinen perjantai-ilta. Pohitullin saliin, tai siis Uusikaupunki Areenalle, soljuu hiljalleen väkeä, porukalla vedetään katsomo auki. Lopulta paikalla on puolensataa kaupunkilaista monesta eri ikäryhmästä. Alkamassa on alueellisen, alimman aikuisten sarjan korispeli. Siis alueellisen nelosdivarin peli sarjassa, jossa pelaa joukkueita eri puolelta Varsinais-Suomea.
Osa oman seuran joukkueen pelaajista on iältään nippa nappa täysi-ikäisiä, osa vuosikymmen sitten junnusarjoissa pelanneita. Miehiä, jotka käyvät ehkä kerran tai parhaimmillaankin kaksi kertaa viikossa treenaamassa mukavaa lajia lähinnä omaksi ilokseen.
Ja silti, silti meitä istuu katsomossa niin paljon väkeä. Pelaajan veli, kaveri tai toisen joukkueen valmentaja on tullut pitämään pelin pöytäkirjaa tai painamaan kellon näppäimistä.
Vierasjoukkueen pelaajat ottavat meistä ja Korisliigaankin käytettävän areenan puitteista kuvia, kertovat vähän huvittuneina, ettei heidän pelejään ole koskaan missään kukaan katsomassa. Meillä toisen junnujoukkueen edustaja pistää pystyyn puffetin, keittää kahvit ja tuo pullat, että meillä katsojilla olisi mukavampaa. Ei siitä suuria tuloja kerry.
Paikalle ovat perjantai-iltana kokoontuneet pelaajien tyttöystävät, vaimot, lapset, äidit, isät, isovanhemmat, appivanhemmat ja kaverit. Mutta ei siinä vielä kaikki. Paikalle ovat tulleet myös tuomarien vaimot, lapset ja äidit. Yhdessä kannustetaan, jännitetään, kommentoidaan ja ohjataan tuomareita. Samalla käydään keskusteluissa läpi muiden pelien tapahtumat ja kuulumiset.
Aikalisillä ja erätauoilla ne paikalla olevat lapset juoksevat palloinensa kentälle heittelemään. Mikä sen hienompaa, kun kaikki nämä katsomossa istujat taputtavat sen kymppivuotiaan onnistuneelle kolmoselle, myös ne vähän vanhemmat lapsen omat idolit.
Aina peleihin tulee myös heitä, joilla ei ole mitään sidettä kentällä olijoihin. He ovat innostuneita lajista, heitä kiinnostaa peli, he tapaavat salissa tuttuja. Minne muualle Uudessakaupungissa voi mennä perjantai-iltana yksinään juomaan kupin kahvia kenenkään ihmettelemättä, että mitäs sinä täällä teet?
Tämä sama kuvio toistuu monena talvi-iltana viikossa, on kyseessä sitten alimman sarjan aikuisten peli tai kiihkeä ja ratkaiseva juniorikamppailu. Pohitullin katsomo on paikka, minne uskaltaa ja voi aina mennä, kun siellä on peli käynnissä. Siellä olet aina tervetullut.
Ei tämä laji mikään poikkeus varmaan ole, samaa yhteisöllisyyttä toivottavasti löytyy niin jäähallista kuin vaikka soittokunnan, teatterin tai naisvoimistelijoiden piiristä. Mutta mielestäni tämä on se juttu, miksi seuratoiminta on tärkeää. Jos tämä yhteisöllisyys toteutuu, on seuratoiminnassa onnistuttu. Ja ainakin meillä Uudessakaupungissa ja ainakin koripallossa se on onnistunut.
Istuin viime torstai-illalla taas kerran Pohitullin koulun salissa. Ja jälleen kerran aiheena oli koripallo. Vuorossa oli junioripalloilijoiden kauden päätös, jossa palkitaan kehittyneitä ja muistellaan mennyttä kautta yhdessä valmentajien, pelaajien ja vanhempien kanssa. Mutta, eihän minulla ole enää juniori-ikäisiä lapsia! Ei ole, mutta en oikeastaan usko, että kukaan salissa olija edes mietti asiaa, sillä meitä kaikkia yhdisti siellä se yksi yhteinen asia.
Mari Jalava
museonjohtaja