Aika tarkalleen 26 vuotta sitten elin jännittäviä aikoja kahdeksankuisen pojan ja kolmevuotiaan tytön äitinä.
Takana oli äitiysloma ja edessä uusi pesti päätoimittajana.
Mitähän tästä tulee? Perhepäivähoitajan luokse matkasi harvinaisen hiljainen joukko.
Uusi työ innosti, mutta samaan aikaan ajatuksissa pyöri huoli lasten ja hiukan omastakin pärjäämisestä. Oliko tämä sittenkään oikea valinta?
Vauvaa odottaessa olin ajatellut olla lasten kanssa kotona vähintäänkin vuoden, ehkä enemmänkin. Suunnitelmaan tuli muutos, kun paluu entiseen työhön ei enää ollut itsestään selvää.
Jos olisin tuona keväisenä aamuna tiennyt perhettämme kohdanneesta lottovoitosta, olisin tuskin kantanut niin suurta huolta. Tuo lottovoitto oli perhepäivähoitaja, joka rakasti työtään ja oli lapsille aina sataprosenttisesti läsnä.
Hän otti lapset aamulla vastaan iloisesti hymyillen ja antoi töihin rientävälle äidille mielenrauhan silloinkin, kun väsymys, huono omatunto ja riittämättömyyden tunne kalvoivat mieltäni.
Tänä äitienpäivänä kiitos lähtee myös keväällä pois nukkuneelle anopilleni. Hän tarjosi lapsillemme hoivaa, rakkautta ja makaronivelliä.
En ole koskaan kysynyt, miten hän sai lapset tykästymään tähän erikoiseen ruokalajiin, ja nyt se on liian myöhäistä. Mutta sillä ei ole väliä, vaan sillä, että hän tarjosi lastenlapsilleen heitä läpi elämän kannattelevan kokemuksen turvallisuudesta.
Anoppini asui maaseudulla, ja osasi 1950-60-luvulla yhdistää työn ja äitiyden ilman sen kummempia pähkäilyjä: mieheni kertoo leikkineensä kylämeijerin kirnun viereen rakennetussa leikkikehässä sillä aikaa kun äiti teki voita.
Työn täyttämässä arjessa anopilla ei ollut aina aikaa puhaltaa jälkikasvun pieniin haavoihin. Riitti, kun hän tokaisi, että älä huoli, kyllä ne siitä paranevat. Isojen haavojen kohdalla työt toki keskeytettiin ja syli oli avoin lohdutusta kaipaaville.
Perhe- ja työelämän yhteensovittamisesta ja naisen asemasta on puhuttu viime aikoina paljon, kun keskustapoliitikko Annika Saarikko kieltäytyi puolueensa puheenjohtajakisasta.
Saarikon toisen lapsen laskettu aika on reilu viikko puoluekokouksen jälkeen.
Eduskuntaan nousi keväällä 92 naista, mikä on enemmän kuin koko eduskunnan historian aikana. Toivottavasti nämä naiset sekä 108 kansanedustajamiestä ottavat uusia askelia perheiden hyvinvoinnin edistämisessä.
Työelämän joustot, perhevapaauudistus ja tutkimusten mukaan erityisesti äitejä kuormittava lapsiperheiden köyhyys vaativat tekoja.
Elämältä voi saada paljon, muttei kaikkea kerralla kuitenkaan, Annika Saarikko perusteli briljantisti päätöstään priorisoida perheensä ja uuden tulokkaan etusijalle.
Saarikko teki oikean valinnan, sillä hän on paras asiantuntija omassa elämässään. Äitiys ei ole projekti eikä ohikiitävä momentum, vaan elämän mittainen yhteinen matka, jossa molemmat oppivat toinen toisiltaan.
Eija Eskola-Buri
päätoimittaja