Isänäitini, Anni Karjalainen, piti aikoinaan Vallilan ravintolaa. En tiedä vuosilukuja mutta arvelen hänen muuttaneen tänne leskenä lapsineen joskus 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa. Vallila eli kukoistuskautta, sen kellarissa toimi jännittävä synninpesä ”Roistola” ja vieressä oli matkustajakoti.
Siihen aikaan niin ravintoloissa kuin kodeissakin viihtyisyyden keskipisteenä oli samovaari. Mummoni samovaari oli poikkeuksellisen nätti yksilö. Vanhempieni kodissa se oli kunniapaikalla senkin päällä. Lapsen mielikuvituksessa se muuttui tiibetiläiseksi jumalaksi suippoine korvineen ja salaa kumartelin sille.
En tajunnut missä se tee luurasi, ja vasta aikuisena ymmärsin samovaarin olevan vedenkeitin. Sen mahaan kaadettiin vettä ja keskellä oli lieriö kuumia hiiliä varten. Tee hautui samovaarin päällä pienessä teekannussa.
Samovaari loi oman tunnelmansa. Teen ja hiilen tuoksut yhtyivät tupakan, ihmisten, vaatteiden, jalkineiden, piirakoiden, halkojen, öljylamppujen, märkien koirien hajuihin. Talvisin samovaari lämmitti ja lohdutti ihmispolon sielua ja ruumista.
Pikimustaa teetä annosteltiin kuppeihin jokaisen maun mukaisesti ja päälle lorotettiin hanasta kuumaa vettä. Se oli hyvä systeemi, sillä jokainen sai säädellä teensä vahvuuden.
Lapsuudessani teehen kuului aina kaksi kannua, toinen teelle ja toinen kuumalle vedelle.
Tulan kaupunki Venäjällä oli samovaarien keskus. Ajan myötä hiilisamovaarit korvattiin sähkösamovaareilla, kunnes uudet vedenkeittimet pyyhkäisivät ne unholaan. Samovaareista tuli ongelmajäte kuten purjelaivoista. Vain kauneimmat ovat säilyneet kodeissa koriste-esineinä.
Teekin muuttui. Tshernobylin ydinonnettomuus 1986 tuhosi Georgian hienot tarhat ja muutenkin teeviljelmät menettivät tärkeyttään. Tänä päivänä venäläisenä myytävä tee on useimmiten peräisin Sri Lankasta, Intiasta, Kiinasta ja niiden sekoituksista. Suomen vanhin teetalo, Sergejeff, myy yhä venäläistä teetä, sen maku ja tuoksu ovat kuin ennen vanhaan. Pehmeää kuin tumma sametti.
Venäjällä ei sekoiteta maitoa teehen vaan lisätään hunajaa ja hilloa. He juovat korkeista laseista – britit laakeista kupeista. Tosin lasit kuuluivat majatalojen ja talonpoikien perinteisiin, hienosto nautti teensä posliinikupeista.
Muistelin menneitä kantaessani mummon samovaarin Vallilaan, jossa se otettiin iloiten vastaan. Alkuperäisestä sisustuksesta on säilynyt vain komeat kattokruunut. Samovaari sopi sinne kuin nenä päähän ja näytti onnelliselta päästessään kotiin.
Pirkko Arstila
kirjoittaja on vapaa-ajan uusikaupunkilainen