Eletään vuotta 1959. Olen 12-vuotias, oppikoulun eka luokka on takana ja pitkä kesä edessä. Vähän jännitystä tuo se, että loman aikana pitää kerätä ja prässätä kasvioon 30 luonnonkasvia. Homma osoittautuu luultua helpommaksi.
Ennen tehomaataloutta ja kemiallisia rikkaruohomyrkkyjä peltojen pientareet ovat täynnä kukkia. Samoin ne kedot ja hakamaat, joissa laidunnetaan karjaa. Kissankäpälä, lehdokit ja monet muut nyttemmin harvinaistuneet kukat ovat aivan yleisiä. Niinpä kerään yhtenä kesänä lähes kaikki vaadittavat 80 kasvia.
Kukista erityisesti mieleen on jäänyt ruiskaunokki (centaurea cuanus). Ehkä siksi, että kissan-, kurjen- ym. kellokasvien lisäksi väriltään sinisiä kukkia on luonnossa aika vähän. Ja onko mitään sinisempää kuin viljapellossa auringossa hehkuva ruiskaunokin kukka?
Tuolloin näitä ruispeltojen rikkaruohoja kukoisti lähes jokaisessa pellon pläntissä. Kasvi levisi meille muinaistulokkaana maatalouden myötä Italian kalliorinteiltä 1700-luvulla. Sitä esiintyi pelloilla yleisesti aina 1960-luvulle asti. Tehostunut siemenviljan puhdistus ja kemikaalit hävittivät ruiskukan luonnosta lähes olemattomiin ja sen jälkeen tämä koristeellinen kukka onkin siirtynyt puutarhoihin.
Ruiskukkaa voi toki kylvää kukkapenkkiin, harmi vaan, että kukka on yksivuotinen (ei siis perenna). Yleensä ostan keväisin Saarikon Harrilta kaikki hänen ruiskukan siemenensä ja kylvän niitä kesäpaikkani kallion koloihin.
Kesäisin Virossa käydessämme käyn ensi töikseni torilla hakemassa maalaismummoilta muutaman nipun aitoja ruiskukkia. On niitä yleensä myös Uudenkaupungin torilla. Latviassa tien varren pellot ovat paikoin sinisenään ruiskukista, toiset taas punaisenaan unikoista.
Kerran menin jopa hölmöläisten tapaan ”uimaan” tällaiseen ruispeltoon, valokuvaa siitä en onneksi sattunut löytämään. Oikeaa käsivarttani koristaa tatuointi. Taiteilija ja tatuoitsija Markus Kotiranta ikuisti lempikukkani lisäten siihen kaksi rukiin tähkää. Nyt on ruista ranteessa!
Ruiskaunokkeja löytyy jalostettuna sinisen lisäksi punaisena, violettina ja valkoisena sekä kaikkia niiden väliväreinä. Kukka on kestävä myös leikkokukkana ja on syötävä eli sitä voi käyttää tuoreena salaattiin, kakkuihin ym. leivonnaisiin.
Jos ollaan tarkkoja, ruiskukka ei ole kukka, vaan kukinto, jonka sinisissä terälehdissä ei ole heteitä, eikä emejä ja niitten tehtävänä onkin vain houkutella pölyttäjät kukinnon keskiosaan.
Ruiskukka on sekä Viron (rukkilill) että Saksan (die Kornblume) kansalliskukka. Suomessa se äänestyksessä hävisi niukasti kielolle. Saarenmaalla ja muuallakin Virossa (yleensä kauniit ja vaaleat) naiset punovat ruiskukista ja päivänkakkaroista kukkaseppeleen kutreilleen. Viimeistään siitä tietää, että nyt on kesä!
Käytetään ruiskukkaa eri maissa yleisesti myös oikeistopuolueitten symbolina, meillä Kansallisen Kokoomuksen. Itselleni ruiskaunokki ei kuitenkaan symboloi mitään poliittista suuntaa. Kiintymykseni kukkaan juontaa nostalgisista ja esteettisistä syistä. Aikaan, jolloin aloin nähdä luonnon moninaisuuden ja kauneuden. Jolloin rakastuin luontoon!
Ai niin se koulukasvio. Ruiskukka ei mykerökasvina ollut kaikkein helpoin prässättävä. Sain kasviosta sentään arvosanaksi 9 ½.
Tarmo Kangas
kirjoittaja on kaupunginvaltuutettu ja ex-asianajaja