Tähänkö ollaan tultu?

0

Luin jokin aika sitten sairaanhoitaja Nina Sarellin kirjeen kansanedustajalle. Rehellisesti sanoen säikähdin lukemaani. Kirjeessään Sarell kertoo raskaasta työstään ja mitä hän uransa varrella on kohdannut. Kirjeessä mainitaan muun muassa vanhusten hakeutuminen sairaalaan vain saadakseen ihmisiä ympärilleen sekä heidän pelkonsa tulla kotiutetuiksi, vaikka tarvetta huolenpidolle ja hoidolle vielä olisi. Yhdyn täysin Sarellin sanoihin ”elämää vuosiin, ei vain loputtomasti lisää vuosia elämään”.

Pidin siitä, miten Sarell ei ollut käyttänyt tilaisuuttaan valittamiseen – se ei usein johdakaan mihinkään. Sen sijaan hän kertoo tiukkaa asiaa iltavuoron askelmäärästä kesken jääneisiin eväisiin. 11 kilometriä yhden illan aikana kuulostaa hullulta, eikö vain? Sarell esittää myös idean vanhusten soluasunnoista ja kommuuneista. Miten nerokasta! Yksinäisyydestä ja avun olemattomuuden pelosta päästäisiin eroon kertaheitolla. Haluaisin vain tietää, miksi ideaa ei ole vielä toteutettu. Minä ainakin haluaisin viettää eläkepäiviäni mieluummin mummokavereideni kanssa kikatellen kuin yksin pienessä asunnossa vain televisio ja rollaattori seuranani. Haluaisinkin kysyä heiltä, jotka vanhusten oloista ovat vastuussa: millaiset eläkepäivät teitä odottavat ja millaiset haluaisitte niiden olevan?

Nuorempaan sukupolveen kuuluvana koen velvollisuudekseni puhua niiden puolesta, jotka ovat minunkin eteeni tehneet niin paljon. Niiden puolesta, jotka pitivät Suomea kasassa ja hyvässä kunnossa,jotta mekin voisimme elää onnellista elämää ylpeästi suomalaisina.

Vanhempi sukupolvi ei tunnu saavan ääntänsä kuuluville tässä yhteiskunnassa, vaikka heitä jos ketä pitäisi kuulla ja oikeasti kuunnella. Haluan myös varmistaa, että minulle tärkeiden ihmisten olot ovat hyvät, kun heidän päivänsä hoitokodeissa ja mahdollisesti myös sairaalassa koittavat.

Ja teille sairaanhoitajille: Kiitos, että olette olemassa! Kunnioitan omistautuneisuuttanne ja halua hoitaa potilaitanne parhaimmalla mahdollisella tavalla. Kunnioitan sitä, että valitsitte ammattinne kaikista riskeistä huolimatta ja olette läsnä apua tarvitseville. Sarellin sanoin: ”Ei ole lopulta mitään tärkeämpää kuin toisen ihmisen kärsimyksen lievittäminen, rinnalla kulkeminen.”

Tähänkö ollaan tultu? Sairaanhoitajat joutuvat puolustamaan vanhusten ja sairaiden oikeuksia, kun heitä ei hyvinvointivaltiossa tarpeeksi hyvin kuunnella. Sairaanhoitajat pistävät potilaidensa edut omiensa edelle, he ovat läsnä niin monen elämässä, mutta silti heidän tekojansa ei huomata. Mitä jos tulevaisuudessa sairaanhoitajiksi ei olekaan enää halukkaita?

Palkka on suhteellisen huonoa, työ fyysisesti sekä psyykkisesti raskasta ja työolosuhteet usein puutteellisia. Aika sisukas saa olla, jos alalle vapaaehtoisesti lähtee. Mielestäni tällainen halu auttaa pitäisi ehdottomasti tunnistaa ja palkita. Mitä jos hyvinvointivaltio keskittyisi nyt kaikkien hyvinvoinnin edistämiseen?

Jasmin Jussila
lukiolainen

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here