Ystäväni Miitta

0

Kirsikoita poimiessani mieleeni muistui edesmennyt ystäväni Miitta. Hän oli naapurini asuessani eräässä toisessa pienessä merenrantakaupungissa kauan sitten. Hänen villiintynyt puutarhatonttinsa oli täynnä omenapuita ja kirsikkapuiden oksat kurkottelivat aidan yli kadulle.

Yhdeksänkymppinen Miitta oli suruissaan siitä, että omenat ja marjat tahtoivat jäädä käyttämättä. Hän oli kokenut sota-ajan nuorena perheenäitinä. Silloin puutarhan antimet hyödynnettiin tarkkaan.

Asuimme toisiamme vastapäätä. Vanhan leskirouvan elämänpiiri oli kaventunut, ja hän seurasi ikkunassa minun ja tyttäreni touhuja. Saimme usein kutsun kylään.

Joimme kahvia siroista posliinikupeista. Aina oli tarjolla jotain muutakin: suklaakonvehteja tai hedelmiä, joita sai kuoria ja pilkkoa pienellä hopeisella hedelmäveitsellä.

Huonekaluissa oli menneen maailman tuntua. Mieleeni on jäänyt puiset tuolit, joiden käsinojiin oli veistetty enkelihahmot. Ne olivat Miitan lapsuudenkodista.

Iäkäs naapurini eli muistoissaan, joihin hän palasi uudestaan ja uudestaan. Nautin näistä tarinoista, jotka opin melkein ulkoa.

Miitta oli kotoisin Helsingistä. Hän kertoi, miten nuorena tyttönä sydän pomppi ja läpätti, kun näki vastapäisen kerrostalon komean, vaalean pojan. Tuosta pojasta tuli hänen aviomiehensä.

Miitan isä oli poikakoulun rehtori, ja tuleva sulho kävi tuota koulua. Kerran tapahtui kauheita. Rehtorin päiväkirja – se johon merkittiin poissaolot ja rangaistukset – varastettiin. Isä arveli tyttärensä salaisen ihastuksen olleen osallisena ilkityöhön. Hän kehotti tytärtään pysymään kaukana moisesta pojasta.

Myöhemmin järjestettiin tanssiaiset, joissa oli myös tuo mielitietty. Koko pitkän illan aikana tämä ei ollut huomaavinaan naapurin tyttöä.

Sitten lähti soimaan viimeinen valssi. Nuorukainen lähestyi varmoin askelein, vei Miitan tanssilattialle ja pyysi päästä saatolle. Siitä alkoi heidän yhteinen taipaleensa.

Vävyehdokas ei kuulunut samaan yhteiskuntaluokkaan, ja Miitan vanhemmat eivät oikein pitäneet seurustelusta. Nuori mies oli kuitenkin poikkeuksellisen tarmokas ja opiskeli röntgenlääkäriksi. Nuoret saivat toisensa.

He elivät elämäänsä, saivat lapsia ja ystäväni hoiti perhettään ja puutarhaansa. Vuodet kuluivat.

Tuli vanhuus, tuli sairaus. Miit-ta osoitti, miten istui tuossa makuuhuoneen tuolissa ja mies tuolla vuoteessa leväten teki laskelmia, miten vaimo tulisi toimeen hänen jälkeensä. Lohdutti, että kyllä sinä Miitta pärjäät yksin tässä suuressa talossa.

Ehkä kaikkein rakkainta Miitalle oli viimeisinä vuosinaan pieni kiinanpalatsikoira. Hän oli antanut sille mahtavan nimen: Fiolina Kunigunda Esmeralda Solsken.

Minun on ikävä Miittaa.

Virpi Adamsson
sosiologi

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here