Sanotaan se nyt suoraan: tämä kesä tuntui ankealta.
Vaikka ainahan kesä tietysti menee liian nopeasti. Kelit on liian kylmiä, kuumia, sateisia tai kuivia, nahka palaa, makkara jää vyötärölle ja viimeistään elokuussa Karhuluodossa vaanii järvisyyhy. Mutta tänä kesänä erityisesti Uudenkaupungin vankka maine upeana kesäkaupunkina tuntui ottavan vähän osumaa.
Tai ehkä se olen vain minä. Ehkä odotin vuoden 2018 aktiivisen ja yhteisöllisen hellekesän jälkeen liikoja. Ajattelin, että paljon keskustelua, mutta erityisesti elämää, herättäneen demokadun tunnelma jatkuisi myös tähän kesään.
Ehkä kyse oli rannan pitkittyneen remontin aiheuttamasta työmaafiiliksestä tai viileistä keleistä. Ehkä en osunut keskelle turistilaumoja ja liikuskelin vain hiljaisina aikoina. Ehkä seurasin turhan tiiviisti kädenvääntöjä paikallisessa puskaradiossa. Tai ehkä nyppi lyhyeksi jääneet lomat, amppeliin kuivahtanut tomaatinraato tai sitten kuu vain sattui olemaan väärässä asennossa.
Mutta ainakin keskustassa kesä tuntui moneen aiempaan verrattuna kovin hiljaiselta, jopa seisahtaneelta. Tuo vielä viime kesänä kukoistanut yhteisöllisyyskin tuntui vaihtuneen yleiseen eripuraan.
Sitten elokuun puolivälissä puupaatit parkkeerasivat Pakkahuoneelle. Kaveriporukan järjestämä kaikille avoin ja maksuton puuvenenäyttely tuntui löytäneen olemuksensa rannan toisella puolella, leppoisaan saaristolaismarkkina-tyyliin. Väkeä tuli ja meni, poristiin päivän polttavat, ihmeteltiin työnäytöksiä ja ihailtiin paatteja.
Pari viikkoa myöhemmin sadat kaupunkilaiset levittäytyivät rannan ympärille juhlimaan venetsialaisia. Ravintoloissa oli ohjelmaa, rauhansoutu toi iltaan paikallishistoriaa ja iltakymmeneltä ilotulitus värjäsi taivaan kaikissa sateenkaaren väreissä.
Ilta oli tunnelmallinen ja kaunis, mutta ennen kaikkea se toi koko kaupungin yhteen. Oivallisesti ajoitetun tapahtuman fiiliksestä pääsivät nauttimaan myös lapsiperheet, eivätkä nuoretkaan paenneet piiloon pusikoihin, vaan ottivat oman paikkansa valaistusta Rauhanpuistosta, koko kaupungin silmien alta.
Kun vielä syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna kiertelin avoimissa vanhoissa puutaloissa, seurasin karttoineen puutalokortteleissa suunnistavia kävijöitä ja vaihdoin kuulumisia kymmenien tuttujen, puolituttujen ja vähän tuntemattomienkin kanssa, alkoi väkisin hymyilyttää.
Ei se yhdessä tekemisen fiilis sittenkään mihinkään ole näivettynyt. Se oli vain kätkettynä näihin loppukesän helmiin. Ja kun se nyt on kaivettu esiin, siitä voisi yrittää kynsin hampain pitää kiinni ihan koko talven yli – myös puskaradioissa, tekstaripalstalla ja kioskijonossa.
Päivi Sappinen
sisällöntuottaja