En ole koskaan ollut kovinkaan kilpailuhenkinen. Olen kuitenkin useamman vuoden kokenut paineita omista suorituksistani niin koulussa kuin vapaa-ajalla. Koin toisten hyvät suoritukset vertailukohtana, johon minunkin kuuluisi yltää. Stressasin, suoritin ja stressasin vielä vähän lisää. Viime kesän alkaessa tajusin kuitenkin jonkin olevan pielessä.
Vietin kutakuinkin stressittömän kesän: tein asioita, joista oikeasti nautin ja vietin aikaa ihmisten kanssa, jotka toivat elämääni lisää rakkautta, naurua sekä kultaisia muistoja.
Vähitellen tämä älytön suorittaminen lipui kauemmas ajatuksistani. Miksi muitakin vuodenaikoja ei voisi elää samalla periaatteella? Ymmärsin jotain, joka teki elämästäni helpompaa ja onnellisempaa.
Tajusin, että voin kilpailla vain itseni kanssa. Teen parhaani ja vertaan suorituksiani vain omiin tuloksiini, se riittää. Mielestäni muu kilpailu on loppujen lopuksi ajan tuhlausta, eikä vie minua mitenkään eteenpäin. Ei sillä ole mitään merkitystä, mitä joku muu sai vaikkapa siitä fysiikan kokeesta tai kuinka monta kertaa joku toinen kävi viime viikon aikana kuntosalilla. Kaikessa ei voi, eikä kuulu olla paras. Tunnen olevani onnellisempi ja vapaampi, kun päästin irti muiden suoritusten aiheuttamista paineista.
Tietysti muidenkin kanssa voi kilpailla, mutta onko se välttämättä sellaista, jota haluaa kokea? Eikö sellaisessa kilpailussa tavoitteena ole lähinnä toisen päihittäminen? Eihän se edistä yhtään kaikille mukavan ilmapiirin muodostumistakaan. Lisäksi tällainen kilpailu voi tehdä elämästä huomattavasti kuluttavampaa. Itseään ei kuuluisi ruoskia niin, että elämästä unohtuu muut asiat ja liian suuresta stressistä tulee normaali osa arkea. Yhden hyvä suoritus ei ole toisilta pois. Meidän pitäisi kannustaa toisiamme, ei yrittää jatkuvasti päihittää muita.
Nyt, kun lukion koe-viikko lähestyy toivon, että jokainen lukiolainen opiskelisi ja treenaisi vain kehittyäkseen, eikä ottaisi paineita muiden suorituksista tai vertailisi itseään muihin. ”Mä sain fysiikasta kympin, entä sä?” ”Ruotsikin meni hyvin, entä sulla?” ”Käytkö sä kuntosalilla, mä ainakin käyn.” Mitä jos päästettäisiin irti tällaisista kommenteista ja kysymyksistä? Eletään sitä omaa elämää juuri niin kuin hyvältä tuntuu. Mietitään, miten voisimme kehittyä ja asetetaan itse omat rimamme sopivalle korkeudelle. Miltä kuulostaa? Minusta ainakin ihan hyvältä suunnitelmalta. Tsemppiä kaikille arjen haasteisiin!
Jasmin Jussila
lukiolainen