Monen mutkan meripihka

0

Muistan ne jo lapsuudesta. Nimittäin edesmenneen isoäitini oranssinhehkuiset meripihkahelmet. Ne säilytettiin mummolan makuuhuoneen valkoisen puulipaston keskimmäisessä laatikossa.

Vuosikymmeniä myöhemmin isoäitini antoi samaiset meripihkahelmet lahjaksi minulle. Hän ei ollut niistä oikein ikinä välittänyt, mutta oli ilahtunut, kun minä pidin niitä hienona. Helmet solmitutettiin uuteen nauhaan, jotta koru saisi lisää käyttöaikaa.

Rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, että olen käyttänyt korua vain kerran, koska se on mielestäni liian kookas ja painava kaulakoruksi. Keskellä olevat suurimmat meripihkapallot ovat kooltaan kirsikkatomaatin luokkaa, siitä kohti niskaa helmet pienenevät yksi toisensa jälkeen.

Kyseisten meripihkahelmien tarina juontaa viiden vuosikymmenen taakse eli 1970-luvun silloiseen Neuvostoliittoon ja Leningradiin. Sieltä nyt jo edesmennyt isoisäni toi ajattomalla muotoilulla tehdyn korun tuliaisena vaimolleen. Tarkemmin en korun taustoista tiedä.

Tänä kesänä vein korun arvioitavaksi eräälle antiikkiasiantuntijalle. Hän kertoi heti alkuun, ettei koe olevansa korujen tai meripihkan asiantuntija ja lisäsi, ettei tilan valo riitä siihen, että hän kykenisi varmaksi arvioimaan korujen aitoutta tai arvoa.

Hän kuitenkin lupasi yrittää ja hetken tarkastelun jälkeen arveli, etteivät helmet ehkä ole aitoa meripihkaa, vaan jotakin synteettistä ainetta. Hän perusteli arveluaan sillä, ettei pihkan sisältä löytynyt hyönteisiä, vaan lähinnä kasvien osia. Varmaksi hän ei kuitenkaan mennyt vannomaan.

Hän antoi korun arvosta summittaisen veikkauksen sekä synteettisenä että aitona. Lopuksi hän kehotti minua katsomaan netistä ohjeita aidon meripihkan tunnistamiseksi, koska aitous on helppo testata itse.

Googlailin vielä samana iltana erilaisia tapoja meripihkan testaamiseen. Amerikkalaissivusto kehotti ottamaan asetonipitoista kynsilakanpoistoainetta pumpulipuikon päähän ja testaamaan sitä korun huomaamattomaan kohtaan. Jos koru sulaa, se on muovia, jos siitä ei jää jälkeä, on kyseessä luultavasti aito meripihka. Otin riskin ja tein testin. Ei jälkeä.

Seuraava ohjeisti laittamaan vettä ja suolaa tietyssä suhteessa veteen ja katsomaan uppoaako koru. Jos koru kelluu, se on aitoa meripihkaa. Ja sehän kellui. Ohjeistipa eräs sivusto testaamaan aitoutta tulellakin. Meripihkakokelasta tulisi tökätä kuumennetulla neulalla, jos neula menee läpi, on koru muovia. Tämän jätin kokeilematta.

Isoäitini meripihkahelmien aitoudella tai arvolla ei ole minulle lopulta merkitystä. Kyseessä on minulle tärkeän ihmisen omistama koru, jota aion varjella huolellisesti jo pelkän tunnearvon takia. Tosin olihan se kieltämättä melko kiinnostavaa leikkiä oman elämänsä kemistiä ja testata korun aitoutta.

Katja Kaartinen
toimittaja

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here