Vielä lapsena se oli ihan normaalia. Kipitettiin pihan läpi ja kadun yli, soitettiin ovikelloa. Onko Hanna-Leena, Maria, Eveliina taiMinjakotona?
Näin ei voi salaisen sosiaalisen aikuisnormin takia enää tehdä. Kulissien on oltava kunnossa ja kiillotettuna, ennen kuin ihmisiä voi päästää kylään. Pyykit eivät voi olla levällään ja sänky petaamatta. Mahdollisia tapaamisia on sovittava kymmenien viestien ja useampien kalentereiden avulla. Täytyy tarkistaa työkalenteri, omat menot, miehen menot, lasten menot, lomat, anopin lastenhoitoapumahdollisuus ja koiran trimmausaikataulu. Ja sitten on vielä se nuohoojakin.
Tapaamisen sopimiseen vaikuttaa moni asia. Ihmiset asuvat eri paikkakunnilla. Osa tekee vuorotyötä. Toisella on lapsiperheen ruuhkavuodet. Yksi remontoi miehensä kanssa taloa. Seuraavalla odottaa kotona tassutyyppi jalat ristissä lenkille pääsyä. Yhdellä on niin rankka työ, ettei työpäivän jälkeen voi kuvitellakaan sosiaalista toimintaa.
Onko elämä muuttunut mahdottomaksi aikatauluttamiseksi? Onko se sitä oikeasti vai keksimmekö kiireen vaikuttaaksemme tärkeämmältä? Karsitaanko ystävien näkemisestä vai jostakin muusta?
Moni venyttää menoihin lupautumistaan ihan viime tinkaan asti. Joku saattaa ehdottaa jotakin erityisen kiinnostavaa, jolloin ensimmäinen tapaamista tarjonnut kysyjä saattaa hävitä tarjouksellaan yksinkertaisesti siksi, että toinen meno on kiinnostavampi. Käsi pystyyn, jos et ole syyllistynyt tähän. Niinpä.
Oletko kuullut terminfearofmissingout?Fomo? Jostakin paitsi jäämisen pelko? Sitähän tämä tarkoittaa, venyttäjä kilpailuttaa mahdollisia tapaamistarjouksia ja valitsee niistä sitten kiinnostavimman, ettei vaan jää paitsi mistään. Reipasta, mutta ei ihan reilua.
Facebookintapahtumakutsut toivat aikoinaan ihmisille kolme eri vastausvaihtoehtoa: osallistun, ehkä tai kiinnostunut, en osallistu. Kuinka kätevää onkaan jättää asia roikkumaan käyttämälläehkä-vastausta! Kiinnostelee, mutta ei ehkä tarpeeksi! Tämä tosin on kutsujan kannalta ikävää, koska silloin hän joutuu pitämään kalenteriaan varattuna siltä varalta, että jollekin ehkä sopii jokin tai joku lopulta kiinnostuu tarpeeksi.
Mietipä asia näin päin: jos et suoraan kykene sanomaan, että sinulla on kyseisenä ajankohtana juuri se tietty meno, ei sinulla oikeasti ole menoa ollenkaan. Et vain oikeasti halua osallistua tapahtumaan tai nähdä kutsujaa. Myönnä pois, tunnistat tämän, mutta et kehtaa sanoa sitä ääneen.
Jos tilanne on tämä, saatat joko tahtomattasi tai tahallaan välittää viestin: kutsuja tai asia ei ole sinulle niin tärkeä, että haluaisit ylipäätänsä vastata hänen kutsuunsa. Eikö? Vaikeneminenkin on nimittäin vastaus.
Tai sitten kalenterisi on vain niin täynnä, ettet ehdi kahville tai viinille. Uskomatonta. Mutta hei, ehkä nähdään vielä?
Katja Kaartinen
toimittaja