Muotivillitykset tulevat ja menevät liikunnassa.
Kaikenlaista lajia, härpäkettä, asua, kenkää, laitetta ja ryhmää pukkaa markkinoille erityisesti syksyn tullen.
Itselleni luontaisin liikkumisen laji on maastokävely metsässä tai hölköttely pururadalla omaan tahtiin.
Syksyisin metsässä tuoksuu kostea sammal ja ilmassa on runsaasti happea. Pieni sadekaan ei menoa haittaa.
Loppukesästä kehittelin pururadalla oman kuntoilulajin, sienihölkän. Kahden lempilajini, hölkän ja sienestyksen, yhdistäminen oli helppoa. Vaihtoehtoa ei ollut, sillä sienet melkein hyppivät silmille tutun reitin varrella.
En voi vastustaa herkkutatteja, enkä varsinkaan voi jättää niitä mätänemään metsään. Mitä tuhlausta!
Tatit hidastivat hölkkäämistä, ja näytin ne käsissäni arvatenkin todella naurettavalta. Askelia tattijuoksussa kertyi enemmän kuin tavallisesti, mutta rytmi oli hukassa, kun välillä piti peruuttaa, pysähtyä ja kyykistellä sieniapajilla.
Ensimmäisestä kerrasta viisastuneena olen varmistanut lenkille lähtiessä, että housuissa tai takissa on isot taskut. Tyttäreni ehdotti sienireppua, mutta sen kokeileminen jäänee ensi vuoteen.
Sienijuoksu saattaisi olla vakavasti otettava laji, sillä harrastetaanhan Suomessa myös roskajuoksua, eukonkantoa, suosnorklausta ja varvaspainia.
Iltojen pimentyessä sienijuoksun tilalle on tullut uusi hurahdus, hulavanne. Siitä tuli hitti sen jälkeen kun Helsingin yliopisto julkisti tutkimuksen hulavanteen pyörittämisen hyödyistä.
Vanteen pyörittäminen reilut kymmenen minuuttia päivässä kaventaa tehokkaasti vyötäröä.
Mieli toiveikkaana viritin vanteen ympärilleni: kevyt heilautus ja siitä se lähtee. Kerta toisensa jälkeen vanne valui jalkojeni juureen. Mikä pettymys! Tule apuun hulavannekonsultti!
Netistä ohjeita ei tarvinnut kauan etsiä. Niissä kerrottiin, miten helppoa hulavanteen pyörittäminen on. Näytti siltä kuin jotkut olisivat syntyneet hulavanne vyötäröllään.
Nämä taiturit voivat todennäköisesti hulata samalla kun he lukevat kirjaa tai neuloa sukkaa.
Niinpä niin. Minä en kuulu tähän valioliigaan, mutta jatkoin sisukkaasti yrittämistä.
Mies kannusti sohvalta ja piipahti välillä itsekin kokeilemaan. Kas, häneltähän se sujuikin vallan mainosti. Yritin niellä kateuden katkeran kalkin.
Raivoisan ähkimisen ja puhkimisen jälkeen onnistuin pyörittämään vannetta niin, että sain hetkellisen tuntuman tekniikasta. Pieni lantion liike riittää, ei tarvitse panna peliin koko kehoa.
Puolen tunnin hulaaminen jätti jälkeensä paljon hikeä, pari mustelmaa ja todella kipeät vatsalihakset.
Seuraavalla kerralla ajattelin pukeutua hulavarttiin toppatakilla.
Eija Eskola-Buri
päätoimittaja