Elettäisiin rauhassa, ettei tulisi sota. Ei sitä sotaa tavallinen ihminen edes tajua.
Näin totesi sotaveteraani Esko Sjöblom Uudenkaupungin Sanomien haastattelussa kaksi vuotta sitten.
Pitkään jatkuneen rauhan oloissa meidän nuorempien sukupolvien on vaikea ymmärtää, miltä sodan syttyminen on tuntunut ihmisten mielissä.
Talvisodan alkamisesta on tänään kulunut tasan 80 vuotta. Sota syttyi Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen marraskuun 30. päivänä 1939 ilman sodanjulistusta.
Sota puhalsi tsunamina jokaiseen Suomen torppaan ja kolkkaan, ja jätti jälkeensä syviä haavoja. Myös Uusikaupunki tyhjeni nuorista miehistä. Osa heistä palasi junalla ruumiasarkussa takaisin kotikaupunkiin.
Sotatoimissa kaatui yli 25 000 suomalaista ja noin 44 000 haavoittui. Yli tuhat siviiliä menehtyi.
Miksi sotaa pitää muistella? Vain siten voimme tajuta sodan mielettömyyden.
Sotaveteraanien joukko on käynyt pieneksi, ja he eivät enää kohta ole muistelemassa keskellämme. Monet heistä eivät elämänsä aikana halunneet avautua kokemuksistaan läheisilleen. He katsoivat elämässä eteenpäin, perustivat perheen, tekivät töitä ja rakensivat hyvinvointia kotimaahansa.
Talvisodan ihme oli, että pieni Suomi selvisi sodassa voittajana. Kuoleman jatkuvasta läsnäolosta huolimatta juoksuhaudoissa, taisteluissa ja pommitusten keskellä syntyi vahva yhteishenki.
Suomi ja maailma ovat muuttuneet radikaalisti talvisodan vuosista. Hyvinvointi on lisääntynyt, mutta ongelmia ja riitoja riittää ratkottavaksi.
Kansalliseen muistiin iskostunut veljeä ei jätetä -henki – jokaista kansalaista koskettava vastuu lähimmäisistä ja yhteiskunnasta – on voimavara, jota kannattaa vaalia. Se elää niin kauan kuin me niin itse päätämme ja haluamme.