– Meillä sota alkoi 30.11.1939 kello 7.30. Alkoi kuulua hirveää ampumista, ammuksia putosi pelloille, joka paikkaan. Sen kauhun keskellä ihminen menee shokkiin, ei ymmärrä edes pelätä, kun ainoa tunne on, että täältä on päästävä pois.
Laurilan perheeseen kuuluivat vanhemmat, Aino-tyttö ja Arvi-poika. Isä oli syntynyt 1898, eikä häntä ikänsä takia kutsuttu ylimääräisiin harjoituksiin, linnoitustyöhön Kannakselle, kuten nuoremmat.
– Rekeen pantiin heiniä, joku filtti päälle ja sitten lähdettiin isän hevoskyydissä kohti Taipaleenjoen lossia. Se oli ainoa keino päästä yli ”Suomen puolelle”.
– Venäläiset pommikoneet pörräsivät alhaalla, surisivat, pörisivät ympärillä. Ne yrittivät pommittaa lauttaa, joka toi koko ajan Taipaleenjoen yli nuoria sotilaita, kuorman toisensa jälkeen.
Aino Sokkaa itkettää.
– Sen lautan mukana täytyi olla suojelusenkeleitä.
Aamulla kotoa lähtenyt Laurilan perhe mahtui lautalle iltapäivällä kello 16. He pääsivät yli. Alkoi 11 vuorokautta kestänyt matka reellä kohti Rantasalmea. Sinne oli käsketty mennä.
– Matkan aikana isä kävi taloissa pyytämässä yösijaa. Ei sovi, vastattiin toisinaan.
– Kerran isä nyyhkäisi, ettei päästy yöksi suojaan. Ei muuta kuin ajamaan. Oli kylmä ja nälkä. Välillä vastaan tuli ruokapaikkoja, pääsi sisään ja sai lämmintä velliä.
– Parikkalassa oli iso tehdas. Sen lattialla meitä oli riveittäin. Sitten päästiin lopulta Rantasalmelle, saatiin talosta oma huone, entinen rengin huone. Seinillä oli torakoita, mutta emäntä ja isäntä ystävällisiä.
Talvisodan loppuessa samaan taloon saapui Kollaalla taistelleita sotilaita.
– Ei sitä koko aikaa voinut pelätä, ei sillä lailla voi elää.
Kun evakot pääsivät palaamaan Metsäpirttiin tiedettiin, että ympäristössä liikkui suomalaisiksi muuntautuneita vakoojia, desantteja, sekä miehiä että naisia.
– Isä korjasi sedän aika ehjänä säilyneen talon. Oveen tehtiin rautalangasta pieni säppi, joka pantiin yöksi kiinni. Oli muka ovi lukossa desanttien varalta.
– Enkeleitä oli matkassa silloinkin, kun äidin kansa kävimme metsässä puolukassa. Koira oli jätetty kotiin, mutta se tuli perässä. Äkkiä se iski tassunsa maahan, pörhensi karvansa ja murisi.
– Metsässä oli joku, elävä tai kuollut. Äiti sanoi minulle, että nyt Aino, haprakasti kotiin.
– Kaiken murheen keskellä riitti naurua. Ei me itkun päiviä vietetty.
Aino Sokalle talvisodasta parhaimmin ovat mieleen jääneet sodan ensimmäinen ja rauhan ensimmäinen päivä. Sodan alkaminen oli shokki. Rauhaa seurasi itku.
– Ensin helpotus, että rauha tuli. Sitten itku, kun radiosta kuultiin ehdot. Miehetkin itkivät avoimesti. Niin paljon meni.
– Harva mies on sotapäivistä suuria romaaneja kirjoittanut. Kyllä ne ovat yksikseen nielleet sen kaiken.
– Nyt en tiedä mitä sanoa, kun valitetaan tiukkoja aikoja. Paljon tiukemmalla on oltu.
Jatkosodan jälkeen Laatokan rannan metsäpirttiläisiä sijoitettiin meren rannalle Uuteenkaupunkiin. Myös Kalantiin. Kallelasta Aino Sokan vanhemmat saivat talon päädystä tilat.
Sitten saatiin maata ja alettiin rakentaa. Nuori pari muutti yläkertaan. Vauvaa odotettiin.
– Minä aloin luoda näitä suuria ikäluokkia, Aino Sokka naurahtaa.
Sotavuosista hänellä on selvä käsitys.
– Se oli kova kokemus monelle, enkä suosittele kenellekään.
Artikkeli on julkaistu Uudenkaupungin Sanomissa 17.11. 2009. Toimittajana Ulla-Maija Paalu.