”Harjoituksista” ei palattu kotiin, sillä talvisota syttyi 30.11. 1939.
Kerttu Sinisalo muistaa myös, kuinka Itätullin torille kerättiin hevosia juuri ennen YH:n alkamista.
– Siellä oli paljon hevosia ja isäntiä. Heke arveli, että hevoset kerättiin rintamalle lähetettäväksi. En tiedä sitten.
Silloin loka- marraskuussa ei Uudessakaupungissa vielä sodan uhasta kovin paljon tiedetty. Tai nuoret eivät ymmärtäneet vielä pelätä.
– En minäkään oikein käsittänyt sotaa, enkä kertausharjoitusten luonnetta. Kotonakaan ei sodasta puhuttu.
– Äitini kuoli, kun olin 12-vuotias. Isän kanssa asuimme Kirkkokadulla talvisodan syttyessä, mutta isä oli paljon poissa Zachariassenin laivoissa. Niin muutin tyttöystävän kanssa asumaan Koulukadulle.
– Ensimmäisen ilmahälytyksen muistan. Juoksimme ystävättären kanssa lehmälaitumelle nykyisen Viikaisten koulun paikkeille. Sinne mentiin Koulukadun päässä olleesta portista. Siellä me makasimme katajapuskan juurella.
– Muuten hälytyksiä tuli harvakseltaan.
– Uudessakaupungissa oli rauhallista. Kaupungilla tietysti näki, että suurin osa miehistä oli lähtenyt. Oli vain vanhoja miehiä ja poikasia. Se näkyi liikenteessä ja kaupoissa, joka paikassa. Muuten kaikki jäljelle jääneet olivat töissään ja askareissaan kuten ennenkin, tehtaat toimivat.
– Yhden pommituksen muistan talvisodan ajalta ja silloin pommit putosivat jonnekin Sorvakon mäkeen.
– Vasta kun kaatuneita alettiin tuoda junalla Uuteenkaupunkiin alkoi kauhistus.
Sille tielle jäi Hekekin. Nuori mies lepää Uudenkaupungin sankarihautausmaalla.
Kirsti Erikson, silloinen Klotzin Kirsti , oli 11-vuotias lyseon ekaluokkalainen talvisodan syttyessä.
– Meidän perheestä ei kukaan lähtenyt sotaan. Isä oli liian vanha ja veljeni vain muutaman vuoden ikäinen.
– Pimennykset muistan ja sen, että meidän kellarin eteen kasattiin hiekkasäkkejä. Se oli meidän sirpalesuojamme.
Klotzin perhe asui silloin Ylisenkadun ja Myllykadun kulmassa. Lähellä oli myös pormestari Junqvistin talo. Heilläkin oli kellarinsa pommisuojana.
– Junqvistin frouvan sisaren lapset olivat siellä kylässä, kun pormestari komensi meidät kaikki lapset kellariin.
– Siellä lattialla maattiin ja korkki komennettiin suuhun. Vanhat lihavat frouvatkin makasivat siellä, eivätkä meinanneet päästä ylös.
– Kadut olivat pimeinä, eikä ulkona juuri liikuttu kello 21 jälkeen. Kaikilla piti olla mustat kardiinit ikkunoissa ja korttelivahdit kiertelivät kaduilla vahtimassa, ettei mistään näkynyt valoa ulos.
– Joulu oli synkkä. Uutisten aikaan piti olla hiiren hiljaa. Tammikuussa tulivat 40 asteen pakkaset, eikä silloin tarvinnut mennä kouluun, kun sitä ei saatu millään lämpimäksi. Meillä oli kaikki vaatteet päällä ja vielä huivi suun edessä.
– Se oli ankeaa aikaa, vaikka me lapset emme osanneet kaikkea ymmärtää. Kuuluin pikkulottiin ja äiti isoihin. Oli paljon toimintaa.
– Senkin läpi on vaan päästy, Kirsti Erikson sanoo.
Artikkeli on julkaistu Uudenkaupungin Sanomissa 17.11. 2009. Toimittajana Ulla-Maija Paalu