Oletko onnellinen, kysyi eräs ystäväni tässä taannoin. Vastasin siihen, että elämässäni on kaikki ihan hyvin. Tajusin vasta jälkikäteen, etten varsinaisesti vastannut esitettyyn kysymykseen.
Vielä nuorempana olisin maalaillut haavekuvan jonnekin ulkomaille. Olisinko onnellinen New Yorkissa kenties? Yhden täydellisen päivän siellä voisi ainakin ehkä viettää.
Herääminen upeasta hotellihuoneesta, hidas aamiaisbrunssi trendikkäässä ravintolassa, käyskentelyä valokuva- ja taidenäyttelyissä ja lounaspiknik aurinkoisen Manhattanin keskuspuistossa. Uskomattoman upeita shoppailulöytöjä; ainakin parit korvakorut, kengät ja käsilaukku. Illallinen jossakin upeassa ravintolassa kynttilänvalossa ja ilta päättyisi letkeän jazzin siivittämänä viinilasilliseen. Päivä, jossa ajat ja tapahtumat soljuisivat kepeästi ilman tarkkoja aikatauluja.
Kuulostaa kieltämättä vieläkin aika hyvältä. Melkein jopa unelmalta. Ja totuuden nimissä on myönnettävä, että jopa ihan mahdolliselta. Se olisi parin puhelun tai korkeintaan muutaman nettivarauksen päässä. Mikään ei estäisi minua ottamasta töistä paria päivää vapaata ja matkustamaan New Yorkiin.
Minun ja unelmani välissä roikkuu kuitenkin raskas viitseliäisyyden verho. Ennen unelmapäivän toteutumista pitäisi istua tuntitolkulla maanosasta toiseen lentävässä metallikotelossa. Se ei houkuttele, varsinkin, kun arvostan sitä, etteivät polveni kaivautuisi edessä istuvan selkärankaan ahtaiden jalkatilojen takia. Niin ja se istuminen, se vasta olisikin tylsää, koska en kuitenkaan osaisi nukkua lentokoneessa.
Arvostan nykyisin rauhaa ja hiljaisuutta aivan liikaa matkustaakseni ruuhkaiseen suurkaupunkiin, jossa saisin jonottaa hissiin, taksiin, kauppaan ja sovituskoppiin. Enhän edes pidä jonottamisesta. Ehkä täydellinen päiväni ei liitykään New Yorkiin.
Täydelliseen päivään voisi kuulua esimerkiksi kohtuullisen kokoinen lottovoitto tai vaikkapa jonkun kiinnostavan julkisuuden henkilön kohtaaminen. U2-yhtyeen Bonolla tai Barack Obamalla voisi olla paljon kuuntelemisen arvoista sanottavaa. En kuitenkaan pidä heidän tapaamistaan kovin todennäköisenä. Enkä sitä paitsi muista lotota kovin usein.
Unelmapäivääni en osaa enää aikuisena oikein kuvailla, mutta tiedän monia sopivia elementtejä, jotka voisivat siihen liittyä. Voisin kuljeskella metsässä koiran kanssa. Aurinko voisi pilkistellä sopivasta kulmasta puiden takaa ja paljastaa kauniit kastepisarat hämähäkinseitissä. Sammalmättäistä ponnistelevat puolukat olisivat saaneet kosketuksen yön mukanaan tuomasta kuurasta. Maisema olisi utuisen kaunis ja koiralle riittäisi tutkittavaa. Täysin mahdollista, jopa jo tänään. Ja vieläpä ilmaista.
Toisaalta voisin tavata minulle tärkeitä ihmisiä. Vaihtaa kuulumisia rauhassa ja pohtia syntyjä syviä. Onhan sekin tavallaan toteutumaton unelma, saada kaikki tärkeät ja kiireiset ihmiset samaan aikaan samaan paikkaan. Niin, ja unelmien päivänä oppisin kuin taikaiskusta soittamaan kitaraa. Siitä olen haaveillut jo vuosia.
Muodostuuko täydellinen päiväni lopulta ihan tavallisista asioista? Vai olenko hukannut unelmoinnin taidon. Ehkä se johtuu marraskuun harmaudesta. Jos mietitään sitä unelmointia uudestaan huhtikuussa, kun D-vitamiinitablettien ja kahvin tuottama energiaa riittää muuhunkin kuin hereillä pysymiseen.
Katja Kaartinen
toimittaja