Naisella on miltei aina mukanaan monta tavaraa. On käsilaukkua, sateenvarjoa, kirjastokassia, eväspussukkaa, kauppakassia, käsineitä…
Lähdin tiedotustilaisuuteen ja vettä satoi kaatamalla. Autokatoksessa käsissäni olivat kameralaukku eli käsilaukku, jossa oli sisällä kamera, iso lehtiö, käsineet, vettä valuva sateenvarjo ja auton avaimet.
Kun yritin pujottautua autoon kaikki tavarat käsissäni, se ei tuntunut onnistuvan. Auto on katoksessa kapeassa välissä ja katoksen teräspalkit antavat vain vähän tilaa auton oven avaukselle. Pulmana oli lähinnä se vettä valuva sateenvarjo. Sen saaminen auton toisen etupenkin jalkatilaan ilman, että se kastelisi minun kylkeäni likomäräksi, vaatisi akrobaatin taidot tai kaksikymmentä, kolmekymmentä kiloa vähemmän elopainoa.
No, viskasin sitten käsistäni sen ison lehtiön ja käsineet toiselle etupenkille, siis sille ns. apukuskin penkille. Samalla huolimattomuuttani sinkosin auton avaimet kohti etupenkkiä.
Ne eivät tietysti voineet laskeutua sille etupenkille, vaan solahtivat keskikonsolin ja etupenkin väliin. Totta kai.
Marraskuun harmaus ja kaatosade olivat syöneet päivästä kaiken valon. Auton sisällä oli pilkkopimeää, jota auton sisävalo yritti epätoivoisesti halkaista huonolla menestyksellä. Auton lattiat jäivät mustaan pimeyteen.
– Pahus, mutisin ja kaivoin matkapuhelimen käsilaukusta.
– En oo koskaan kokeillu tämän vehkeen taskulamppua. Katotaan nyt, onko siitä mihinkään.
Se antoi kyllä kirkkaan, kapean valokiilan auton pölyiseen koloon, mutta avaimet eivät kiillelleet siellä.
– Siis niitten on täytynyt valua etupenkin alle.
Kiersin auton ympäri ja suunnittelin yrittäväni sisään ensiksi vastakkaisella puolella olevasta taka-ovesta, josta voisi hyvällä tuurilla ehkä pelkällä kädenojennuksella ylettyä avaimiin.
– Aivan mahdotonta. Ei aukea, summasin. Auton takaovi oli parinkymmenen senttimetrin päässä teräspalkista.
Kiersin takaisin toiselle puolelle ja avasin kuljettajanpenkin takana olevan oven. Kiemurtelin sisään ja konttasin keskelle auton takapenkillä. Matkapuhelimen valokiila haravoi auton lattiaa ja paljasti pimeydestä taas vain pölyä.
– Pakko kai kokeilla käsin, luovutin.
Muutaman minuutin kopeloinnin jälkeen pölyiset sormeni löysivät penkin alta viimein ne kaivatut avaimet.
– Ei enää ikinä, vannoin.
Eija Isotalo
toimittaja