Hankin pari muutakin vehkaa, uuden pyykinkuivaustelineen ja muksuille tuliterät lenkkarit. Samaan syssyyn naputtelin puhelimeni muistioon useamman viikon arkiruokalistan ja lisäsin kalenteriin lasten turnaukset, pelit ja mokkapalavuorot. Päätin alkaa käydä lenkillä, mennä ajoissa nukkumaan ja hakea aina perjantaisin kukkakimpun ruokapöydälle.
Valoisan ja lämpimän kesän jälkeen arkeen valmistautumisen kaava toistuu itselläni vuodesta toiseen samana. Ruskettunut, arjesta vieraantunut minä innostuu kesäpuuskassaan suunnittelemaan koko perheen siivoamiset, liikkumiset, syömiset ja levot valmiiksi, jotta on sitten helpompi tarpoa marraskuun loskassa.
Tosin aivan yhtä suurella varmuudella kesäenergian inspiroimat suunnitelmat pirstaloituvat yksi kerrallaan syksyn synkistyessä. Lenkkeily kärsii tietysti ensimmäisenä, mutta perässä tulevat hyvin nopeasti kaikki siivouslupaukset.
Muutamassa viikossa eteinen on väärällään uutta ja vanhaa lenkkaria, harrastusvälineitä ja kasapäin hiekkaa. Perheenjäsen toisensa jälkeen loikkaa sutjakasti ohi eteisen nurkassa nököttävän imurin eikä tiskikone meinaa millään jaksaa pyöriä yhtä nopeasti kuin astiapinot teinien huoneissa kasvavat.
Ruokapöydän keskelle ei nosteta sen enempää soppakattilaa kuin perjantaikimppuakaan, koska se on tietysti mitä loogisin paikka ääriään myöten täynnä olevalle pyykkikorille. Keskellä ruokailuhuonetta, siinä missä vielä loppukesästä oli joku ilahduttava sisustuselementti, seisoo nyt kioskin kokoinen pyykkiteline täynnä eri kokoista sukkaa ja kalsaria.
Kohta myös viikoittainen ruokalista on unohtunut puhelimen uumeniin ja kukin perheenjäsen lämmittää ehtiessään henkensä pitimiksi jotain folioisesta einesvuoasta. Joka päivä jollain on joku koe, testi, tarkastus, keskustelu, hammaslääkäri, deadline tai vähintään normaalista lukujärjestyksestä poikkeava aikataulu.
Kun nyt katson olohuoneen nurkassa töröttävää peikonlehteä, tuntuu kuin tuijottaisin itseäni. Sen vielä muutama kuukausi sitten taivasta kohti terhakkaasti kurkotelleet lehdet ovat alistuneet ja se pitää itsensä enää vaivoin pystyssä. Elää kyllä, mutta hädin tuskin.
Samalta tuntuu vähän itsestäkin. Peilistä katsoo joku kalpea ja ruttuinen, joka kommunikoi enää ainoastaan lyhyillä kehotteilla ja kysymyskatkelmilla: onk sul? muist sit! mihi aikaa? ota narult! kenen kyydil? lämmit jottai!
Onneksi tiedän jo useamman vuoden kokemuksella, että valon määrän lisääntyessä sitä elpyy taas vähitellen omaksi itsekseen. Siitä peikonlehdestä en tosin tiedä… Ehkä ensi elokuussa hommaan suosiolla silkkikasvin.
Päivi Sappinen
sisällöntuottaja