Kello lähenee kuutta. Ulkona on pimeää ja vettä sataa kaatamalla, mutta Wahlbergin museotalon ikkunoista hehkuu kutsuva valo. Pian on alkamassa rouva Elisabeth Wahlbergin jouluilta.
Rahvas, kuten museovieraita tällä kierroksella kutsutaan, on ohjattu perheen kasvattitytär Suoma Sandbäckin huoneeseen. Ovi aukeaa tasan kuudelta ja museoamanuenssi Jonna Junkkilan esittämä rouva Wahlberg lipuu paikalle. Seuraavat hetket eletään tiukasti vuotta 1890.
– Hyvää palvelusväkeä on kovin vaikea saada, kuten miehelläni on tapana sanoa. Talo on täynnä ihmisiä, mutta minulle ei ole kerrottu siitä mitään, rouva Wahlberg toteaa.
Rouva ihmettelee taloon saapuneen rahvaan vaatetusta, naisilla on nimittäin housut jaloissaan. Myös vaatteiden materiaalit ja leikkaukset näyttävät tärkättyyn mekkoon ja hattuun pukeutuneen rouvan silmin oudoilta. Hän korostaa olevansa itse arkisessa asussa, mutta paljastaa auliisti seuraavansa pukeutumisessa aikaansa, kuten muukin parempi väki.
– Toki minä esittelen teille taloa, ette varmasti ole näin komeaa taloa ennen nähneetkään, rouva Wahlberg myöntyy.
Rouva Wahlbergin puoliso, laivanvarustaja ja tupakkatehtailija Fredrik Wahlberg ei valitettavasti ole kotona, mutta rouva suostuu kertomaan, kuinka paremman väen kodissa vietettiin joulua 1800–1900-lukujen vaihteessa. Esimerkiksi 7-vuotiaan Suoman huoneeseen on tilattu kondiittorilta martzipaanista tehtyjä herkkuja, kuten possuja ja mansikoita.
– Suomalle on myös hankittu pieni joulukuusi, koska kuulimme, että kartanon väelläkin on sellainen. Kuusen koristeena on kreppipaperiruusuja ja latvakoristeena on lasista valmistettu saksalainen spitze, rouva Wahlberg kuvailee.
Wahlbergien talo on rakennettu Uudenkaupungin ensimmäisen suuren palon jälkeen vuonna 1870. Yliselläkadulla sijaitsevassa vaaleanpunaisessa puutalossa on julkisivun puolella näyttävä fasadi pilastereineen. Talossa on 10 huonetta ja neljä vaatehuonetta.
– Näin suuren talon jouluvalmistelut vaativat paljon vaivaa, tosin lähinnä palvelusväeltä, rouva toteaa.
On aika siirtyä Fredrikin työhuoneeseen, jossa hän tavallisesti ottaa vastaan tärkeitä liikekumppaneitaan ulkomailta hankittujen arvokkaiden laivataulujen alla.
– Yhtään kerskumatta totean, että mieheni on kaupungin eniten verotettu porvari, rouva lisää.
Rouva on ilahtunut siitä, että Suomestakin saa nykyään joulukortteja, joten perheen ei tarvitse hankkia niitä miehen laajojen ulkomaankontaktien avulla.
Niin ja ulkomailtahan on muuten myös tuotu työhuoneen pöydällä olevat laivakoirat. Kun ne katsovat ikkunasta ulos päin, on se viestinä Fredrikin liikekumppaneille, ettei talon isäntä ole paikalla.
– Samalla se viestii isännän poissaolosta eräälle parin korttelin päässä asuvalle mukavalle herralle, mutta siitä ei ole syytä puhua enempää, rouva paljastaa rahvaalle.
Rouva johdattaa vieraansa suureen saliin. Hän varoittaa etukäteen, että monien silmiä saattaa häikäistä kattoon kiinnitetty komea kristallikruunu. Moni vähäosaisempi ei ehkä ole nähnyt sellaista aikaisemmin.
– Salin korkeus on liki neljä metriä ja samaan mittaan yltää käsintehdyin lasipalloin koristeltu joulukuusemme. Danssisalissa vietämme juhlia ja joulua. Seurustelemme ja soitamme käsityönä tehdyllä laadukkaalla pianolla. Intoudumme jopa joskus tanssimaan piirissä, rouva Wahlberg kertoo.
Salin juhlapöytä koristellaan mantelimassasta valmistetuilla krokaaneilla. Juhlien lopuksi krokaani murretaan paloiksi ja syödään. Kuivatut hedelmät ovat vain koristeena.
– Krokaanin vierelle aseteltavia kuivattuja hedelmiä on vain sellaisissa perheissä, joilla on varaa tilata niitä ulkomailta, rouva huomauttaa.
– Joulu on ainoa kerta vuodessa, kun palvelusväki istuu kanssamme saman pöydän ääreen, rouva lisää.
Seuraavaksi hän johdattaa rahvaan kaikkein pyhimpään eli omaan makuuhuoneeseensa. Fredrik nukkuu yönsä talon toisella puolella.
– Ilkeät kielet kaupungilla puhuvat, ettei avioliittomme olisi kovin onnellinen. Se toki pitää paikkansa. Olin nimittäin jo ehtinyt 21-vuotiaana kihlautua nuoruuden rakkauteni maisteri Malmgrenin kanssa, mutta vanhempani päättivät tehdä suotuisasta avioliitosta sopimuksen Fredrikin kanssa, rouva kertoo.
Rouvalla ja hänen miehellään on ikäeroa 30 vuotta. Vaikka heillä ei ole yhteisiä lapsia, niin Fredrikillä on yksi poika.
– Siitä syystä tietty piika ei ole talossamme palvelijana enää. Eikä se poikakaan käy täällä, rouva Wahlberg napauttaa.
Joulun aikaan sekä parempi väki että rahvas käyvät kirkossa. Toki he istuvat eri penkkiriveissä, koska porvaristo istuu riveillä 3–9, heti kirkonmiesten takana.
Kirkon menojen ja jouluruoan jälkeen on lahjojen aika. Porvaristo antaa joululahjoiksi esimerkiksi koruja, lasi- tai porsliiniesineitä sekä kankaita.
Rouva esittelee rahvaalle arkiruokailuhuoneen, koska suuren ruokasalin puolella on jo käynnissä valmistelut juhlia varten. Joululeipomiset saattavat kestää monta päivää, tosin parempi väkihän ostaa herkkunsa torilta tai kauppiaalta.
– Mehän nautiskelemme juhlissa skinkkua ja syömme muutenkin lihaa, toisin kuin vähävaraiset kaupunkilaiset, jotka saattavat syödä jouluna pelkkää kalaa.
Lisäksi Wahlbergin joulupöydässä on uutuuksia, kuten laatikkoruokia, sillisalaatteja ja eksoottisia hedelmiä. Moni rahvas ei ehkä ole törmännyt päärynöihin tai banaaneihin, mutta niitäkin perhe saa Fredrikin kontaktien avulla.
– Jälkiruoaksi nautiskelemme ylellistä riisipuuroa sekä jäätelöä. Ehkä pääsette itsekin niitä vielä joskus maistamaan, rouva armeliaasti toivoo.
Nyt rouva Elisabeth Wahlbergiä tarvitaan jo muihin edustustehtäviin. Palvelusväen on aika ohjata rahvas ulos talosta.
– Muistakaa kaupungilla kertoa, kuinka hienossa talossa pääsitte käymään, hän vielä muistuttaa vieraiden poistuessa.
Kommentti: Rakkaudesta lajiin
Porvaristalon rouvan roolin opastetulla museokierroksella otti museoamanuenssi Jonna Junkkila . Hän sai vierailijajoukon pauloihinsa jo ensihetkistä alkaen. Hän oli aito, eläytyvä, tietävä ja taitava. Tarinallisuus nappasi kuulijan mukaansa ja porvarisrouvan pienet juoruiluhengessä lipsauttamat salaisuudet saivat yleisön nauramaan. Vitsit ja tiedot tulivat sulassa solussa ja tismalleen oikeassa hetkessä tunnelmaa aistien.
Elisabethin mukana museossa sai matkata hetkeksi menneisyyteen. Tarina tempaisi mukaansa ja juttu luisti muutamista tarinan keskeyttäneistä kysymyksistä huolimatta. Kysymyksiinkin Elisabeth vastasi roolin vaatimalla koppavuudella.
Paljon historiallista faktaa ja fiktiota sekoittelevassa kertomuksessa ei ollut tippaakaan ulkoa opetellun tekstin makua, vaan Elisabeth kertoi sen juuri sille vierasjoukolle kuin ensimmäistä kertaa. Rooliopastuskierros tuo historian konkreettisesti kävijöiden silmien eteen.
Kiitos museon naiset, että teette työtänne paneutuen ja rakkaudella. Kiitos, että vaalitte kaupungin kulttuurihistoriaa täydellä sydämellänne. Se näkyy museon asiakkaille, mutta sen myös kuulee ja aistii ympäri kaupunkia.
