Sieniretkellä jouluna

0

Menimme mieheni kanssa joulupäivänä metsään. Miksi ihmeessä, kyselivät monet, kun kerroimme seikkailustamme.

Kävi nimittäin niin, että eksyimme.

Joulukinkun sulattelu luonnossa tuntui loistavalta idealta. Vihreät sammalmättäät ja kallioiset jäkäläkankaat tarjosivat todellista joulurauhaa aaton hulinoiden jälkeen.

Iltapäivän hämärtyvässä metsässä silmiini osui valtavia suppilovahveromättäitä. Syksyn sieniretkiltä olimme palanneet joskus korit tyhjinä, nyt keräsimme takin huppuni täyteen hyvälaatuisia vahveroita.

Olimme ajautuneet sienien sokaisemana syvälle metsään. Mieheni tarinoi leppoisasti matkan varrella lapsuuden hiihtoretkistään: ”Tällä kalliolla söimme eväitä ja kuuntelimme matkaradiosta talviolympialaisia kaverin kanssa”.

Nostalgiahuumassa lähdimme paluumatkalle. Peurojen muodostamilla kulkureiteillä oli helppoa kävellä kuin Helsingin Esplanadilla. Tuli tunne, että astelemme luontopolulla, jossa on kävellyt meitä ennen satoja ihmisiä.

Rentous hävisi, kun mieheni pysähtyi ihmettelemään sijaintiamme. Suuntavaistoani ei voi erityisesti kehua. Tajusin johdattaneeni meidät – mieheni vastusteluista huolimatta – väärälle reitille.

Ajattelin, että retkikaverini tuntee paikat kuin omat taskunsa. Naurettava ajatus näin jälkeenpäin ajatellen. Metsä on 50 vuodessa muuttunut, puut kasvaneet tai kaatuneet, ja maastokin on aivan erilaista kuin ennen.

Hämärä muuttui uhkaavan pimeäksi. Puhelimesta bongattu kartta kertoi, että olemme melko lähellä tietä. Mutta vaikka kuinka kuljimme, se ei tullut vastaan.

Päätimme ilmoittaa tilanteesta naapureille. Emme kuulleet, kuinka he pyynnöstämme tööttäsivät autoa. Metsässä vallitsi täydellinen hiljaisuus.

Jossakin raakkui yksinäinen varis. Kuulin etäisesti puron solinaa, ja lähdimme seuraamaan sitä.

Silmät alkoivat erottaa sysipimeästä metsästä yksityiskohtia. Vihdoin näimme puiden takaa erottuvaa taivasta. Sitten edessämme aukeni pelto ja sen reunalla sijaitseva, miehelleni tuttu talo.

Jouluinen seikkailu oli johdattanut meidät muutaman kilometrin päähän joulunviettopaikastamme.

Saimme opetuksen: jos menet metsään vuoden pimeimpään aikaan, ota mukaan täydellä akulla varustettu puhelin ja lataa siihen Suomi 112 -sovellus. Ota myös mukaan kompassi, taskulamppu ja silmälasit, joilla näet lukea karttaa.

Vanha vuosikymmen huipentui kohdallani jännittävään sieniretkeen, mutta uusi vuosikymmen alkoi sekin eksoottisesti. Haravoin tammikuun ensimmäisenä päivänä lehtiä.

Mietin, onko joulun sieniretki ja uuden vuoden haravointitempaus merkki ikääntymisestä. Vai liittyykö se ilmastonmuutokseen?

Ehkä kysymys on molemmista. Ensimmäinen niistä on asia, jonka hyväksyn. Jälkimmäisen osalta toivon, että muutosta tapahtuu niin, että vuodenajat eivät ala muistuttaa toisiaan.

Eija Eskola-Buri

päätoimittaja