Kirkon urut olivat jäätyneet soittokelvottomiksi eikä isäni meinannut ehtiä paikalle ensinkään, mutta siinä alttarilla me lopulta seisoimme käsikkäin, kaksi parikymppistä siloposkea. Rakastuneina, varmoina ja tulevaisuudesta innostuneina.
Tänään, 17 vuotta myöhemmin, seisomme edelleen vierekkäin. Vähemmän siloposkisina ja harvemmin enää käsikkäin, mutta edelleen yhdessä.
Todennäköisesti minä olen tänäänkin herännyt aamulla miestäni aiemmin ja keittänyt kahvit, hän viivytellyt vällyissä pidempään. Ehkä olen ehtinyt saada jo jonkin spontaanin idean, jonka hän rauhallisesti ja ymmärtäväisesti kuuntelee, esittää siitä analyyttiset jatkokysymykset ja on hetken pohdittuaan mukana.
Liittomme on alusta asti ollut juuri erilaisuudestamme johtuen kohtuullisen hyvin tasapainossa.
Kun minä toistuvasti horjahtelen, sinkoilen ja kaatuilen omassa elämässäni, hän on aina ottamassa koppia. Pyyhkii suurimmat kurat takamuksista, arvioi tilanteen tyynesti ja sanoo jotain mielestään rohkaisevaa, kuten “kyä se siitä”. Ja ainahan se sitten siitä.
Hänen loputtomalta tuntuvien pohdintojensa keskellä minä olen puolestani pyrkinyt tarjoamaan vipuvartta ja sysäystä yrittämään. Tuuppinut ja vähän haastanut.
Vastakohtien sanotaan täydentävän toisiaan, ja niin se taitaa meilläkin olla. Yhdessä elettyjen vuosien aikana ollaan löydetty tapamme olla mahdollisimman hyvä tiimi yhdessä, mutta alkuvuosien symbioottisen vaiheen jälkeen myös erikseen. Suurinta rakkautta on osata antaa toiselle tilaa toteuttaa itseään, juuri omalla tavallaan.
On erilaisuus tietysti ajoittain myös tuskastuttanut. Presidentti Tarja Halonen mainitsi eräässä tv-haastattelussa taannoin, että pitkässä suhteessa alun huuma kääntyy herkästi itseään vastaan, ja lopulta “mihin ihastut, siihen vihastut”. En voi väittää vastaan. Jostain syystä 20 vuotta sitten tavatusta rauhallisesta, harkitsevasta ja jämptistä nuorukaisesta on tullut silmissäni tuskaisen hidas maleksija, kun taas minun tuolloin villi, vapaa ja herkästi innostuva luonteeni näyttäytyy hänelle todennäköisesti nykyään rasittavana poukkoiluna.
Myrskyjäkin on ollut, tietenkin. Välillä aallonpohjia on kynnetty pitkäänkin ennen kuin nenä on saatu taas pinnan yläpuolelle. Meidät yhdessä pitänyt liima on kuitenkin ensisilmäyksestä asti ollut huumori, vinkeä yhteinen tapa tarkastella maailmaa. Vaikka moni muu kupla on vuosien saatossa poksahtanut, keskinäinen tapamme sutkautella on pysynyt.
Toivottavasti tuo sama harmaahapsinen maleksija vääntää onnettomia vitsejään vielä joskus viereisessä kiikkustuolissa. Lupaan vääntää yhtä onnettomia takaisin.
Päivi Sappinen
sisällöntuottaja