Entä jos…

0

Omasta mielestäni olen ”tosta poikki ja tohon jengat” -tyyppi. En jää perästäpäin jossittelemaan, olisiko pitänytkin valita toisin. Arttu Wiskarin laulu ”Suomen muotoisen pilven alla” nosti pintaan muistoja eräistä entä jos -tilanteesta.

Sain oikean jalkapallon 10-vuotiaana. Sitä potkittiin myöskin talvella hangenkannolla. Pallo jäi kerran ulos ja joku kähvelsi sen saman tien.

Kun koulussa hakattiin vain pesäpalloa, minusta ei tullut futistähteä ennen Jari Litmasta ja Teemu Pukkia. Jääkiekko yleistyi 50–60-luvun taitteessa.

Eka mailat veistettiin itse katajasta. Kun pyysin isää tuomaan kaupasta oikean mailan, tuliaisena olikin jääpallomaila. Uudessakaupungissa kun palattiin rinnan sekä jääpalloa että -kiekkoa.

Hallun kansakoulun kentällä peliämme katseli opettaja Osmo Aalto. Ehkä säälistä hän komensi minut maaliin ja hommasi myös kunnon maalivahdin varusteet. Meistä syntyi sitten KaPa 65 ja pelejä oli lähinnä naapuriseuroja vastaan. Jos taidoissamme oli puutteita, ne korvasi palava innostus.

Ylioppilaskirjoitusteni aikaan vuonna 1966 ottelussa Laitilaa vastaan sain kovan lämärin suoraan yläleukaan. Siitä tulikin kiire Uuteenkaupunkiin tohtori Koistisen paikattavaksi.

Tuolloin ei ollut olemassa mitään kasvosuojia, korkeintaan oli kypärä tai pipo päässä – onneksi sentään alapäässä munasuojat. Siihen päättyi peliurani enkä edennyt ”mutasarjaa” korkeammalle.

Jokaisella pilvellä on hopeareunus ja usein jokin tapahtuma johtaa toiseen. Tästäkin haverista seurasi myös romantiikan havinaa. Olin jo jonkin aikaa tapaillut nättiä Jussilan likkaa. Ehkä murjottu naamani herätti hänessä äidillisen hoivavietin. No, oli kai siinä jotain muutakin, koska yhtä on pidetty jo 53 vuotta.

Keskikoulussa esiinnyin kympin laulajana useissa laulukuoroissa ja koulun näytelmissä. Teini-iän kompleksit, rautalanka Beatlekseineen ja kaverien paine nostivat lukiossa ramppikuumetta niin, että oli pakko luopua esiintyvän taiteilijan haaveista. Piti valita vaan jokin proosallinen ammatti.

Lyhyellä matikalla ei päässyt lääkikseen ja kun töpeksin Kauppakorkean karsinnoissa niin ajauduin lukemaan lakia. Motiivi ei vielä silloin ollut se, että halusin edistää oikeudenmukaisuutta ja muuttaa maailmaa tasa-arvoisemmaksi ja reilummaksi. Vaan koska kaverikin – Laitilan vallesmannin poika – meni.

Vuotta myöhemmin lakiopinnot aloitti vähän kaltaiseni, ujo maalaispoika Salosta. Nyt hänet tunnetaan Suomen presidenttinä.

Jossain lakimiesuransa vaiheessa Niinistö taisi astua – noin kuvaannollisesti – herrahissiin kun minä se vaan ramppasin rappusia. En silti vaihtaisi osaani.

Alvariinsa olisi toimittaja tunkemassa mikrofonia suuhun. Ja ne uuden vuoden puheet – mitä uutta niihin joka vuosi keksisi? Ja paljon helpommalla tässä iässä pääsee olemalla lastenlastensa ”vaari” kuin vasta 2-vuotiaan pojan isä.

Tarmo Kangas

kirjoittaja on eläkkeellä oleva lakimies