Vähältä piti, ettei Uudessakaupungissa päästy nykyisen opetussuunnitelman kaltaisen opetuksen makuun jo kymmenen vuotta sitten. Raumalla toimiva yksityinen freinetkoulu suunnitteli silloin filiaalin perustamista tänne. 69 lasta olisi ollut tulossa kouluun, mutta hanke ei toteutunut.
Ensimmäinen kosketukseni avoimiin oppimisympäristöihin tapahtui juuri Rauman freinetkoulussa 1990-luvulla. Muistan vieläkin sen tunnelman ja ihmetyksen. Lapsille oli luotu erilaisia työpisteitä. Oli isompia ja pienempiä pulpettiryhmiä, oli sohvaryhmä yhteisiä keskusteluja varten. Kaiken kruunasi koululaiset, jotka tekivät töitään keskittyneesti ja rauhallisesti. Opettajat ohjasivat tarvittaessa.
Kuvaamani idylli onnistui, koska koulu oli vielä pieni. Oppilaatkin taisivat olla tavallista motivoituneempia – heillä oli valistuneet vanhemmat, jotka halusivat jälkikasvulleen silloisesta peruskouluopetuksesta poikkeavaa pedagogiikkaa.
Nykyään Rauman freinetkoulu on vakiinnuttanut paikkansa raumalaisessa kouluympäristössä 1.–6.-luokkalaisten opinahjona. Oppilaita on kerrallaan noin sata. Siitä on tullut minkä tahansa kodin valinta. Koulun arjessa on jäljellä paljon alkuaikojen ilmapiiriä, vaikka iso osa koulutyöstä tapahtuukin nykyään omassa luokassa.
Freinetkoulun rehtorin Kati Nordmanin mukaan kokemus on osoittanut, että lapselle on eduksi oma pulpetti, luokka ja opettaja. Näin kouluun kiinnittyy helpommin, eikä energiaa mene ihmettelyyn ja epävarmuuteen.
Reilu vuosikymmen sitten koulu muutti uusiin tiloihin, joihin tuli kaksi suurempaa aulaa eli toria ja niiden ympärille ikkunalliset luokat. Yksinkertainen ratkaisu on koettu erittäin toimivaksi. Se mahdollistaa monipuoliset työtavat, ryhmittelyt ja yhteisopettajuuden, mutta ylläpitää myös työrauhaa. Se mikä aiemmin toimi pienessä mittakaavassa, ei toiminutkaan enää oppilasmäärän kasvaessa. Koulunkäynnissä kun on kyse myös joukkojen hallinnasta.
Avoimien opetustilojen tarve on yhdistetty nykyiseen opetussuunnitelmaan, vaikka se ei ota kantaa asiaan. Opetushallitus ei ohjeista mitään amfiteattereita tai hehtaarihalleja rakentamaan. Kunnat saavat itse päättää koulutaloistaan.
Mitä jos opetussuunnitelman, opsin, perusteiden mukainen vuorovaikutus ja osallistuminen onnistuisikin vain yksinkertaisesti avaamalla koulun ovi. Freinetpedagogiikan ytimessä on vuorovaikutus ympäröivään maailmaan: kaupunki, sen museot, puistot, metsät ja kirjastot toimivat oppimisalustana. Tähän kannustaa myös nykyinen perusopetuksen ops.
Uuteenkaupunkiin aiotut uudet koulutilat määrittäisivät toimintaa vuosikymmeniksi eteenpäin. Sinä aikana opsit saattavat heittää häränpyllyä. Siksi ei missään nimessä kannata tehdä peruuttamattomia ratkaisuja. Ehkä ne kunnon seinätkin vielä halutaan – pedagogiikan nimissä. Siihenkin on hyvä varautua.
Virpi Adamsson
toimittaja ja välillä ope