Puhellaan toisillemme

0

Kuuntelen kännykän vastaajaan tulleita viestejä. Yksi niistä pysäyttää ja kouraisee sydänalasta. Se on tuttu ääni: Hei vaan, minä täällä taas – soitankohan liian usein ?

Sen jälkeen on hetki hiljaisuutta ja puhelin suljetaan.

Valitsen heti äidin numeron. Et todellakaan soita liian usein.

Asumme eri kaupungeissa ja yhteydenpito sujuu arkisin enimmäkseen puhelimella. 92-vuotias äitini ei lähetä tekstiviestejä eikä käytä whatsappia.

Joskus yksinäisyyden tunne ottaa hänessä vallan. Tuossa iässä suurin osa läheisistä ja ikätovereista on kuollut, ja vaikka lapset pitävät yhteyttä, he eivät ole koko ajan läsnä arjessa.

Valokuvat lapsista, lapsenlapsista ja lapsenlapsenlapsista ovat piirongin päällä kunniapaikalla. Ne muistuttavat perheestä ja yhdessäolosta, mutta valokuvien kanssa ei voi puhua eikä niitä voi halata.

Äitini asuu palvelutalossa, jossa hän voi koska tahansa mennä muiden pariin, jos haluaa. Aina ei haluta, ja iskee sanaton, selittämätön ikävä.

Mutta miltä tuntuu, jos kukaan ei koskaan tule käymään? Jos ei ole ketään, jolle voisi sanoa: keitetäänkö kahvit. Ei ketään, jonka kanssa lähtisi kävelylle tai rollaattorikierrokselle, ja jonka kanssa päivittelisi maailman menoa.

Kaikille eilen vietetty ystävänpäivä ei tuonut iloisia viestejä ystäviltä, vaan yksinäisyys tuntui vieläkin yksinäisemmältä. Suuri osa tuntee itsensä yksinäiseksi joskus, mutta milloin siitä tulee asia, josta pitää olla huolissaan?

Pitkäaikaisesta ja vaikeasta yksinäisyydestä kärsii tutkimusten mukaan noin joka kymmenes suomalainen. Heidän joukossaan on kaikenikäisiä, niin koululaisia kuin eläkeläisiäkin.

Suomen Punaisen Ristin ystävätoiminta täytti viime vuonna 60 vuotta. Sen ansiota on, että esimerkiksi Kalannin palvelutalossa asuvilla vanhuksilla on mahdollisuus lähteä ystävän kanssa ulkoilemaan tai saada kaveri kauppareissulle ( US 13.2 .).

Yksinäisyystutkija Niina Junttila sanoi viime vuonna Ylen haastattelussa, että suomalaisten pitäisi puhua enemmän keskenään julkisilla paikoilla, kuten kaupan kassalla, liikennevaloissa, hisseissä tai linja-autopysäkillä.

Se ei ole helppoa, sillä monilla on kaduilla kulkiessaan katse ja ajatukset kiinni kännykässä. Eivätkä suomalaiset muutenkaan ole tottuneet puhumaan tuntemattomille.

Mallia yksinäisyyden torjuntaan voitaisiin tutkijan mukaan ottaa vaikkapa Britanniasta, jossa on kahviloita ja ravintoloita, joissa ei saa käyttää kännykkää. Tarkoitus on saada ihmiset katsomaan toisiaan ja antaa tilaa keskusteluille.

Britanniassa on myös busseja, joiden tarkoitus ei ole kuljettaa matkustajia paikasta toiseen, vaan tarjota foorumi keskustelulle.

Uudessakaupungissa suunniteltiin pari vuotta sitten kaupunkialueella liikkuvaa palvelubussia, joka antaisi huonosti liikkuville ja ajokortittomille mahdollisuuden päästä hoitamaan asioita ja tapaamaan ihmisiä.

Aloite oli lähtöisin vanhusneuvostosta. Hanke ei ole toistaiseksi toteutunut, mutta toivottavasti sitä ei ole kokonaan kuopattu.

Eija Eskola-Buri

päätoimittaja