Mainilan laukauksista 30.11.1939 alkoi talvisota. Saksan hyökättyä Puolaan 1.9. ilmassa oli sellaista sodan uhkaa, että jo lokakuussa setäni Aimo Kangas sai kutsun sotaharjoituksiin. Karjalan kannakselle isänmaata puolustamaan lähti samalla kolme muuta Kankaan veljestä eli Armas, Yrjö ja isäni Arvo.
Aimon pelastaessa 3.3.1940 konekivääriä Summan Kärstilässä vihollisen luoti lävisti selkärangan ja reservin kersantti Aimo menehtyi kenttäsairaalassa 5.3. – vain viikkoa ennen talvisodan päättymistä. Aimolta jäi sotaorvoksi Jarkko-poika.
Kolme muuta veljestä selvisivät 105 päivää kestäneestä talvisodasta ja Kannaksen taisteluista elossa. Rintamalla kaatui noin 26 600 suomalaissotilasta, keskimäärin 250 miestä päivässä. Lisäksi ilmapommituksissa sai surmansa yli 1 000 siviiliä. Sota päättyi 13.3.1940 Moskovan rauhansopimukseen, jossa Suomi menetti 11 prosenttia maa-alueestaan mukaan lukien Viipurin.
Ei kestänyt välirauhan aikaa kuin runsaan vuoden. Jo kesäkuussa 1941 veljekset komennettiin taas palvelukseen. Nyt mukana oli myös 19-vuotias Antti-veli. Hänen elämänsä päättyi 7.2.1942 vihollisen tarkka-ampujan luotiin Krivillä Rajajoen puolustustaistelussa.
Nuorin Kankaan veljeksistä, vasta 18-vuotias Leo astui sotapalvelukseen syksyllä 1942. Jälleen oli neljä Kankaan veljestä yhtä aikaa Suomen itsenäisyyttä puolustamassa.
Isoisäni Oskari sai ikänsä vuoksi jäädä hoitamaan kotitilaa eikä joutunut rintamalle. Varsin säälimättömästi valtio kohteli perhettä komentaessaan sen kaikki miehet samaan aikaan eturintaman taisteluihin.
On puhdasta sattumaa, hyvää tuuria tai sitten Jumalan johdatusta, että Kankaan kuudesta veljeksestä neljä lopulta palasi sodista hengissä. Jotkut haavoittuneina, kaikilla kehossa kranaatin sirpaleita ja mielissä traumaattiset arvet sodassa koetuista kauheuksista.
Tuntematon sotilas ym. sotaelokuvat ovat näyttäneet, miten hennon elämänlangan varassa sodassa on ihmishenki. Mutta sota ei ole armotonta ainoastaan rintamalla. Jokaisella sotilaalla oli heistä huolta kantavia läheisiä. Oli puolisot, lapset, vanhemmat ja muut omaiset.
Voin vain kuvitella isovanhempieni Oskarin ja Olgan raastavaa murhetta pojistaan. Kolmen vanhimman veljeksen sotaa kun kesti lähes viisi vuotta. Loputonta epävarmuutta ja ahdistavaa pelkoa siitä, tuodaanko Aimon ja Antin lisäksi heidän muitakin poikiaan Kalannin sankarihautaan haudattavaksi. Kalantilaisia kuoli talvisodassa 32 ja jatkosodassa 89 miestä.
Jatkosota päättyi syksyllä 1944 raskain menetyksin ja sotakorvauksin. Ihmisten mieliin virisi kuitenkin toivo ja usko huomiseen. Syntyivät suuret ikäluokat.
Vuonna 1947 ikätovereitani syntyi peräti 108 168. Leikkikavereita riitti ja olimme muutenkin onnekkaita. Tulivat äitiyspakkaukset, maksuton kouluruoka ja meistä alettiin maksaa jopa lapsilisää. Elintarvikkeiden säännöstely tosin jatkui vuoteen 1952. Maaseudun omavaraistaloudessa ei lapsen silmin ainakaan ruuasta ollut pulaa.
Huomenna, talvisodan päättymisen 80-vuotispäivänä Suomi liputtaa isänmaan puolesta kaatuneille. Itse sytytän kolme kynttilää – yhden Aimolle, yhden Antille sekä yhden isälleni Arvolle kiitoksena itsenäisestä, vapaasta Suomesta – ja elämästä, jonka isäni antoi.
Tarmo Kangas
kirjoittaja on eläkkeellä oleva lakimies