Solidaarisuusopintoja

0

Tuskin olin Suomen ainoa vanhempi, joka hallituksen koronavirus-toimien jälkimainingeissa kantoi hetkellisesti syyllisyyttä koko maailmaa kurittavasta tilanteesta.

Jos olosuhteet eivät itsellekään helpot olleet, teini-ikäisille tieto kavereiden kanssa hengailun rajoittamisesta ja harrastusten loppumisesta oli sietämätön. Pöyristyneet reaktiot suunnattiin suoralta kädeltä tietysti meihin, jotka maailman pandemiatilanteesta (ja kaikesta muustakin ikävästä) vastuussa olemme: vanhempiin.

Vanhin ilmoitti ensijärkytyksessään ykskantaan, ettei todellakaan aio homehtua seuraavia viikkoja kotona tällaisten idioottien seurassa, koska kuolisi (ei siis koronavirukseen tai muuhunkaan kulkutautiin, vaan perheensä lamauttavaan seuraan). Yläkoululainen sen sijaan murjotti närkästyneenä koripallotreenien loppumista.

Kiukuttelin tietysti vähän itsekin. Kun tulevien kuukausien töitä joutui yksi toisensa jälkeen viivaamaan kalenterista yli, alkoi niskassa virrata kylmä hiki. Ja mikä siinäkin on, että vaikka sitä kaikki vuodet rukoilee ruuhkavuosissaan edes yhtä vapaata iltaa tai viikonloppua, ei tyhjentynyt almanakka tuntunutkaan nyt yhtään helpottavalta, päinvastoin.

Parhaiten tilanteeseen tuntui sopeutuvan lapsista nuorimmainen, suuria osia päivästä mielikuvitusmaailmassaan viihtyvä kirjatoukka, jolle tulevat rauhalliset viikot omissa maailmoissa eivät tuntuneet sen kummemmilta. Sekä tietysti hämäläinen puolisoni, joka tokaisi “kaikkea sitä”, ja perusti sen enempää kummastelematta etätoimiston ruokapöydän nurkkaan.

Ensimmäisen viikon aikana harjoiteltiin lasten kanssa koulun etätehtävien lisäksi suuntaamaan katsetta omasta navasta hieman etäämmälle. Keskusteltiin lukuisat kerrat siitä, miksi näin tehdään, kenen vuoksi näin tehdään ja että ei, se ei ole vain pelkkä flunssa. Opeteltiin empatiakykyä ja solidaarisuutta sekä teoriassa että käytännössä.

Tietysti ollaan myös riidelty, itketty ja paiskottu ovia. Olisin huolissani, jos näin ei olisi.

Harjoittelun jälkeen tilanne on ehtinyt meidän perheessä vähitellen löytää uomansa. Jokaisella on oma etätyönurkkauksensa ja omat vastuunsa. Kotitöihin on vähitellen löytynyt normaaliarkea useammin apukäsiä ja ensimmäistä kertaa viikkoihin, ehkä jopa kuukausiin, ollaan koko perheen kesken ehditty istua saman pöydän ääreen aterialle.

Tieto siitä, että tilanne on sama kaikille, helpottaa kummasti sekä nuoria että meitä aikuisia. Poikkeustilanteen myötä yhteydenpito myös kaukaisempiin ystäviin on aktivoitunut ja sosiaalisessa mediassa pidetään enemmän yhtä.

Juuri tulleen tiedon mukaan me vanhukset emme myöskään sittenkään ole tappavan tylsää seuraa. Ehkä tämän oivalluksen olisi tosin voinut saada ilman maailmanlaajuista pandemiaakin.

Päivi Sappinen

sisällöntuottaja