Minulla on ollut monia lemmikkejä, sekä koiria että kissoja, ja kaikilla niillä on tapana kuvitella olevansa perheen keskipisteitä. Lemmikki uskoo olevansa ihminen tai siitä parempi muunnos.
Mäyräkoiralle piti joka päivä muistuttaa, että se oli vain koira. Se uskoi osaavansa ajaa autoa, moottorivenettä ja lukea lehtiä. Lähtiessäni ulkoiluttamaan sitä, se oli muka tietävinään mihin menemme. Kun käännyinkin eri suuntaan, konseptit menivät hetkeksi sekaisin, sitten se lähti töpöttelemään määrätietoisesti edelläni ”kyllä minä tiesin tämän reitin jo etukäteen”, se viestitti. Tosin vanhempana se alkoi käskyttää meitä kaikkia oikeista ulkoilureiteistä ja jopa nukkumaanmenoajoista.
Sillä ei ollut tulemista sänkyyn. Mutta annas olla, niin se pienillä paksuilla jaloillaan onnistui öisin hyppäämään jalkopäähän ja niin äänettömästi, ettemme heränneet. Aamulla se hymyili veikeästi, että ”huomasitteko, miten hiljaa olen vuoteessa”.
Seuraavaksi se luolakoirana alkoi ryömiskellä peiton alaisissa pimeissä tunneleissa yhtä hiljaa kuin sissit pusikoissa. Lopulta tuli se aamu, jolloin se nukkui vieressäni selällään pää tyynyllä ja vain sen kevyt kuorsaus herätti minut.
Koirat ovat sängyssä usein epähygieenisiä. Niistä jää kuraa ja karvoja, ne haisevat, kuorsaavat, piereskelevät ja näkevät unia. Mutta niiden kanssa oli seurallista nukkua. Kissat ovat äärettömän puhtaita ja siistejä. Kun käteni koskettaa nukkuvaa kissaa, se tuntuu samettiselta pehmolelulta. Nukahtamisemme muistuttaa kosmista tanssia, se etsii paikkaansa polvitaipeesta, kainalosta ja kokeilee ensin kaikkea ja minä yritän tarjota parhaita unikoloja. Tanssimme alkaa aina sitä, että se painaa poskensa poskeani vasten.
Yleensä Eetu istuu juuri siihen, mihin itse ajattelin istahtaa. Jos luen lehteä, se lätkäisee itsensä sen päälle. Joskus se istuu telkkarin edessä vaatien, että ”katso minua – MINUA! – älä typerää telkkaria.”
Yöpöydälläni pitää olla vesilasi. Vanha, pinttynyt tapa jo lapsuuden ajoilta. Jostain syystä kissa haluaa juoda juuri siitä minun lasistani. Koska en halua mitään kissaviruksia, keksin antaa Eetulle oman lasin, samanlaisen kuin omani ja aloin itse juoda vesipullosta.
Maailma on nyt kissankokoisessa järjestyksessä ja Eetu siirtynyt juomaan vain yöpöydältäni. Kissankupin vesi keittiön lattialla ei kelpaa. Minua naurattaa, hyvä kissa. Lemmikin tehtävä onkin saada omistajansa hyvälle tuulelle.
Pirkko Arstila
eläkkeellä oleva toimittaja