Koronan kaikuja

0

Terveiset koronakriisimme keskuksesta, eristetyltä Uudeltamaalta. Covid-19, näkymätön uhka, jota on vuosikaudet odotettu ja pelätty, mutta johon ei siltikään ole osattu valmistautua, pisti hetkessä maailman polvilleen.

Ensin virusta vahäteltiin, eikä sen globaaliin leviämiseen uskottu. Sitten ajauduttiin toimiin, joita länsimainen yhteiskunta ei ole nähnyt sitten sota-aikojen. Ajatus olisi ehkä ollut mahdoton myydä tammikuussa, mutta aika paljon vähemmällä olisi päästy, jos maailma olisi jo silloin laitettu kuukaudeksi säppiin.

Korona koettelee monin tavoin. Joillekin se on kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kysymys, joiltakin se vie työn tai omaisuuden. On ristiriitaista, että globaali kaupankäynti eli raha ja matkustaminen ovat syy, miksi koronastakin tuli maailmanlaajuinen vitsaus, mutta silti se porukka yhteiskunnasta, kelle rahaa vähiten jaetaan, selvittää ja siivoaa kentällä eturivissä tätäkin soppaa.

Mutta ei niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin. Pakon edessä vanhoillisimmissakin yrityksissä otettiin käyttöön työkalut, jotka ovat olleet käsissämme jo kymmenen vuotta. Erään pomon sanoin, ”kai meidän nyt sitten pitää luottaa, että ihmiset tekevät töitä myös kotona”. Elämmekö tosiaan 2020-lukua?

Koulut, opettajat ja nuorimmatkin oppilaat sen sijaan näyttivät, kuinka kivuttoman nopeasti etäopiskelu ja meet-tapaamiset voidaan polkaista käyntiin. Ainakin Lohjan Metsolan kouluun pitää lähettää vilpittömät kiitokset. Varmaa lienee, ettei nyt koulua käyvä sukupolvi työikäisenä autoile ja lentele ihan pikkusyystä lounastapaamisiin maailman ääriin.

Toivottavasti turhan matkustelun lisäksi herättäisiin tosissaan miettimään myös paljonpuhuttuja varmuusvarastoja, omavaraisuutta, kotimaisuutta ja paikallisuutta. Sanon tämän siitäkin huolimatta, että oma elantoni riippuu mm. Kiinassa valmistetuista tuotteista. Mutta sellaista tarjousta ei tule, että ostaisin omenakaupunki Lohjan ruokakaupasta kiinalaisia omenoita.

Karanteenin aiheuttama pakkokotoilu on vienyt arjen minuuttiaikatauluista lähes pysähtyneisyyteen. Hyvää tekee sekin digiajan ihmisille. Me kasasimme oman perheen kesken trampan jo maaliskuussa, on pelattu iltaisin kotipihalla korista ja kirkkistä, värkkäilty keppariesteitä ja mitä milloinkin. Olenkohan vielä kertaakaan kuullut ”ei oo mitään tekemistä”? Ehkäpä joku 2000-luvulla syntynyt keväänmittaan rakentaa jopa käpylehmän!

Autoa en ole tankannut kolmeen viikkoon ja lounasruokaloistakin olen vain haaveillut. Ruokakauppaan sen sijaan kannan kerran viikossa 200 euroa. Ja kyllä sitä vessapaperiakin muuten menee kotona tuplaten, kun yhdenkään istunnon paperitöitä ei tee työnantajan piikkiin.

On mielenkiintoista nähdä, opimmeko tästä ajasta jotakin vai toimimmeko jo syksyllä täsmälleen samalla tavalla kuin kolme kuukautta sitten. Juuri nyt toivotan kaikille läheisille, tutuille ja tuntemattomille tsemppiä, terveyttä ja hyvää pääsiäistä – erityisesti omalle äidille sinne varsinaisen Suomen Uuteenkaupunkiin.

Marko Pitkäranta

uusikaupunkilainen Lohjalla