Olemme tilanteessa, jossa yleinen etu ohittaa henkilökohtaisen edun. Korona on muuttanut kaiken ympärillämme. Ihmiset pelkäävät sairastumista, sairastuvat, toipuvat tai kuolevat. Koronan takia on peruutettu juhla- ja kesäsuunnitelmia sekä siirretty asioita määrittelemättömään tulevaisuuteen. Ihmisten tapaaminen on ylellisyyttä, johon maailman tila ei anna lupaa.
Yhtäkkiä vapaa-aikaa on tavallistakin enemmän, eikä mihinkään uskalla mennä. Muuttuvatko kuluva kevät ja tuleva kesä tylsäksi? Emme kenties pääsekään kesäkauden aloittaviin puutarhajuhliin, syksyisiin rapujuhliin tai matkustamaan pariksi päiväksi ulkomaille.
Korona on muuttanut kaikkien arkea jollakin tavalla. Osa lapsista ei mene päiväkotiin tai kouluun ja osa vanhemmista on siirtynyt etätöihin. Ikäihmiset ohjeistettiin pysymään kodeissaan, jotta he välttyvät tartunnalta. Toimituksen uutispäivää rytmittävät valtakunnallinen korona- ja lomautusseuranta.
Palkansaajien lisäksi myös monien yrittäjien tulot ovat vaakalaudalla. Valokuvaajaystäväni kalenterista on sulanut töitä koko loppuvuoden ajalta niin paljon, että hän on huolissaan toimeentulostaan. Hän pohtii yhteiskunnalliselta kannalta omaa olemassaoloaan ja merkityksellisyyttään. Tässä tilanteessa läheisten ja yhteiskunnan tukiverkkojen merkitys nousee tärkeäksi, koska kenenkään ei ole pakko olla sankarinviittaa kantava yksinäinen selviytyjä.
Vielä ei tiedetä tarkkaan, kuinka koronakriisi päättyy. Niinpä teemme, mitä käsketään, koska itsekkyyteen ei ole varaa. Samalla toivomme, etteivät kriisin aiheuttamat inhimilliset kustannukset nouse liian suuriksi, koska 1990-luvun laman korkoja maksellaan yhä. Kuten viime viikon maanantain Kauppalehti pääkirjoituksessaan 1990-lukua kuvaili: silloin piti purra hampaita yhteen, laittaa lappu luukulle ja hirttäytyä hiljaisuudessa. Onneksi nyt on paljon hyväksyttävämpää pyytää apua ja toivotaan samalla, että sitä saa.
Kunhan poikkeustila on ohi, on aika miettiä, mitä siitä opimme. Viisastuimmeko koronakurimuksesta yhtään vai jatkammeko elämäämme ja kulutustamme samaan tahtiin kuin tähänkin asti? Palaako maailma ennalleen? Oliko tällä kaikella jokin suurempi merkitys? Jälkiviisastelun aika ei ole vielä, mutta ehkä tämä kriisi auttaa hahmottamaan sen, kuinka hyvin meillä asiat olivat siinä tavallisessa elämässä, arjessa e.k. eli ennen koronaa.
Ehkä pääsemme jo loppukesästä takaisin sosiaalisten kanssakäymisten ja harrastusten pariin. Pääsemme palaamaan takaisin itsestäänselvyyksien täyttämään elämäämme ja opimme toivottavasti jotakin pitkittyneestä poikkeustilaharjoituksesta. Kai me jo silloin osaamme todeta, että meille kuuluu taas ihan hyvää.
Katja Kaartinen
toimittaja