Kaljaasi Verna lähti Uudestakaupungista Janhuan veistämön laiturista merelle kaikessa hiljaisuudessa aamuyöllä syyskuun 18. päivänä vuonna 1948. Määränpäänä oli Amerikka, mutta matka päättyi jo saman päivän iltana Ahvenanmaan pohjoispuolisille matalikoille. Kaikki laivalla olleet 25 henkilöä hukkuivat.
Tietokirjailija Johanna Pakola on perusteellisten, vuosikausia kestäneiden tutkimusten tuloksena kirjoittanut nyt kirjan kaljaasi Vernasta ja sen vaiheista. Kirja ”Mereen kadonneet” on mielenkiintoista, mutta myös murheellista luettavaa.
Se, että Suomesta oltiin lähdössä puisella kaksimastoisella apukoneella varustetulla purjealuksella kauas pois, ei ollut sodanjälkeisissä tunnelmissa kovin harvinaista. Johanna Pakola kertookin kirjansa alussa yleisesti tämäntapaisista matkahankkeista.
Lähtijöitten määränpäänä oli lähimmillään Ruotsi, mutta myös kovin paljon kauemmas eli Etelä-Amerikkaan ja Australiaan haluttiin päästä.
Lähtijät tai lähtöä suunnittelevat olivat melko sekalaista joukkoa, toisaalta pääosin aika tavallisia ihmisiä. Aika monella motiivina oli yksinkertaisesti päästä pois Suomesta, jossa elämisen edellytykset näyttivät työttömyyden ja asuntopulan vallitessa huonoilta.
Oli myös heitä, joiden mielestä Suomea uhkasi Neuvostoliiton miehitys ja kommunismivalta vaikutti vastenmieliseltä. Kaikilla eivät omat asiat sietäneet ehkä päivänvaloa ja siksi oli paras poistua maasta vähin äänin.
Verna oli miltei viisikymmentävuotias kaksimastoinen kaljaasi, joka oli rakennettu vuonna 1901. Puoli vuosisataa oli purjealukselle jo melkoinen ikä. Pituutta Vernalla oli vain 17 metriä ja apukoneessa oli tehoa ainoastaan 20 hevosvoimaa. Melko vaatimattomalla ”valtamerialuksella” Amerikkaan siis aiottiin lähteä.
Vernalla oli onnettomuuden tapahtuessa ilmeisesti 25 henkilöä. Tarkka lukumäärä ei ole tiedossa, mutta tämä on todennäköinen väen määrä.
Vernan miehistö ja matkustajat muodostuivat melko sekalaisesta joukosta. Mukana oli miehiä ja naisia sekä viisi lasta ja nuorta. Yhteistä kaikille oli se, että he halusivat pois sodanjälkeisestä Suomesta, jonka tulevaisuuden nähtiin olevan täynnä uhkia. Elämisen edellytykset nähtiin turvatummiksi ja paremmiksi muissa maissa.
Kaikilla matkalaisilla eivät passit ja muut paperit olleet kunnossa, joten matkavalmisteluja tehtiin suuren salaperäisyyden vallitessa.
Kaljaasi Verna oli 1940-luvulla turkulainen alus. Välillä se oli ollut kustavilaisessakin omistuksessa jonkin aikaa. Elokuun puolivälissä 1948 se tuotiin Turusta Uuteenkaupunkiin kunnostettavaksi Amerikan-matkaa varten. Telakalla ei ollut tilaa Vernalle, joten se siirtyi Janhuan veistämölle.
Siellä Vernan miehistö huolsi Wikström-apukoneen ja neuloi uudet purjeet. Veistämön miehet rakensivat kannelle uuden ohjaamon, tilkitsivät pohjan ja tervasivat koko rungon.
Kaikkea leimasi Janhuallakin suuri salaperäisyys. Veistämön työntekijöillä ei ollut pääsyä aluksen sisätiloihin, vaan he saivat työskennellä vain Vernan kannella. Laivan väeltä tihkuneiden tietojen mukaan alukseen tehtiin vuoteita ja muita pitkän purjehdusmatkan edellyttämiä tiloja.
Vernan sanottiin korjausten jälkeen olleen ”hyvässä kunnossa”.
Matkalaisia alkoi vähitellen kokoontua Uuteenkaupunkiin. He majoittuivat täällä matkustajakoteihin, muun muassa Vallilaan. Oudot ihmiset eivät ehkä kiinnittäneet silloisessa pikkukaupungissa kovin suurta huomiota, sillä Uudessakaupungissa oli totuttu muutenkin monenlaisiin kulkijoihin.
Uusikaupunki sopi lähtösatamaksi sikälikin, että se sijaitsi länsirannikolla ja oli sopivan pieni paikkakunta. Täkäläisistä viranomaisista kirjassa mainitaan satamakapteeni Hellsten , komisario Caselius , tullimies Räty ja laivojen rungon ja moottorin tarkastaja H. Vilkki .
Amerikkaan aikovat olivat kotoisin eri puolilta Suomea. Huomio kiinnittyy siihen, että Imatralta oli kotoisin seitsemän henkilöä ja helsinkiläisiä oli eniten eli kaikkiaan yksitoista.
Suuri osa matkalaisista oli lunastanut osuuden Vernasta. Sen hinta oli 150 000 silloista markkaa, mikä nykyrahassa on noin 6700 euroa. Pelkän matkan hinta oli 100 000 markkaa.
Lähtö Janhualta tapahtui aikaisin aamulla lauantaina syyskuun 18. päivänä kaikessa hiljaisuudessa. Määräysten mukaista lähtöilmoitusta ei satamatoimistoon tehty. Merelle lähdettiin, vaikka luvassa oli kovaa tuulta. Lähtöä kiirehti ilmeisesti suojelupoliisin kiinnostus matkalaisia kohtaan.
Se tiedetään, että Isonkarin kohdalla alus käänsi kurssin kohti Ahvenanmaata. Joidenkin silminnäkijöiden mukaan alus ohitti reimareita väärältä puolelta.
Sen jälkeen Vernasta ei ole silminnäkijähavaintoja.
Seuraavana aamuna löydettiin Ahvenanmaan pohjoispuolisilta Getan vesiltä hukkuneen nuoren pojan ruumis.
Vähitellen Ahvenanmaalla ymmärrettiin, että jotakin kauheaa oli tapahtunut.
Kaksi hukkunutta löydettiin vähän myöhemmin. Merestä ja rannoilta löytyi myös melkoisesti tavaraa, jonka uskottiin olevan peräisin Vernasta: kappale kajuutan katosta, vuodevaatteita, ruokatarvikkeita, ruhjoutunut pelastusvene, pelastusvöitä ja kölikin. Joukossa oli myös pelastusrengas, jonka alkuperästä ei jäänyt epäilyksen sijaa, sillä siinä oli Vernan nimi.
Alusta etsittiin veneiden ja lentokoneenkin avulla, mutta mitään ei löytynyt. Myöskään aluksen hylkyä ei löytynyt.
Sitä ei ole löydetty tähän päiväänkään mennessä. Etsitty sitä on aivan viime vuosinakin. Johanna Pakolakin on yhteistyössä sukeltajien kanssa yrittänyt onnettomuusajankohdan tuuli- ja virtaustietojen sekä esinelöytöjen avulla rajata alueen, jossa hylky saattaisi sijaita. Valistuneen veikkauksen mukaan hylky makaa Finnögrundetin tuntumassa.
Meri on kuitenkin ainakin tähän saakka säilyttänyt salaisuutensa.
Onnettomuuden syykään ei ole selvinnyt. Se on voitu eri asioista päätellä, että aluksen uppoaminen on kaikesta päätellen tapahtunut hyvin nopeasti. Verna on ehkä kovassa aallokossa iskeytynyt matalikolle ja vaurioitunut pahasti.
Vernan uppoamisen syistä syntyi myös hurjia huhuja. Yhden mukaan se oli ajanut miinaan ja toisen mukaan neuvostoliittolaiset olisivat ottaneet aluksen ja sen miehistön haltuunsa ja vieneet pois. Niistäkin kerrotaan tuoreessa kirjassa.
Johanna Pakola on tehnyt sinnikästä työtä selvittääkseen Vernan ja sen väen kohtalon. Se on hänen mukaansa vaatinut muun ohella tuhansia ajokilometrejä ja miltei tuhat puhelinsoittoa.
Hän oli puhumassa Vernasta Uudessakaupungissa merellisessä illassa vuonna 2010, minkä jälkeen hän ryhtyi selvittämään sen vaiheita tarkemmin. Se on tapahtunut onnettomuuden uhrien sukulaisia haastattelemalla ja arkistomateriaalia tutkimalla. Vuosia on kulunut, mutta niihin on tietenkin sisältynyt paljon muitakin tutkimuksia ja kirjojen tekemisiä.
Merellisessä illassa piti olla aiheena Verna myös nyt maaliskuussa, mutta tilaisuus jouduttiin poikkeusolojen takia siirtämään myöhempään ajankohtaan.
Johanna Pakolan kirja ”Mereen kadonneet. Vernan viimeinen matka 1948” on kuitenkin julkistettu. Siinä kirjoittaja kertoo sen, mitä Vernasta on voitu tähän mennessä selville saada. Ilmeisesti vain aluksen hylyn löytäminen saattaisi tuoda lisävalaistusta aluksen kohtaloon.
Uutuuskirjan ansiosta myös yksi salaperäisyyden verhoama luku Uudenkaupungin merellisessä historiassa on saatu selvitetyksi.
Matti Jussila
