Päiväkirjan lisälehdillä

0

Oma sosiaalisen median kuplani on viime viikkoina täyttynyt ikkunoiden pesemisestä, pataleivän leipomisesta, etäzumbaamisesta, retkeilystä ja viimeisimpänä juurileivonnasta. Menneillä viikoilla on viimein ollut aikaa toteuttaa monia “sit ku” -listalle jämähtäneitä puuhia.

Itse olen sen sijaan keskittänyt kaiken liikenevän aikani vitsailuun. Kun puolisoni käteen osui vintillä käydessä pari vanhaa päiväkirjaani, päätin hetken mielijohteesta alkaa lukea niitä Instagram-seuraajilleni ääneen.

Tulin sattumalta puhutelleeksi nostalgiannälkäisiä ihmisiä maailman mennessä mullin mallin. Hervottomat tarinat Callun bileisiin valmistautumisesta ja rakkauskirjeiden tunkemisesta pyöränsarviin saivat ajatukset hetkeksi pois ahdistavasta maailmantilanteesta.

Sain satoja viestejä ja muutamassa viikossa tuhat uutta seuraajaa. Kun tulevaisuutta ei uskaltanut ajatella, oli turvallista palata muistoissa menneeseen. Monet samastuivat kirjoituksiin ja kertoivat omista ullakolla pölyttyvistä päiväkirjoistaan. Minun teini-iän toilailuilleni nauraessaan moni nauroi samalla itselleen. Oi niitä aikoja!

Myönnän, etten ollut muistanut rakastuneeni keskimäärin kahdeksan kertaa vuodessa. Onneksi päiväkirja kuitenkin muistutti varsin lämpimistä tunteista esimerkiksi Mikkoa, Peteä, Jounia, Jarmoa ja Petteriä kohtaan. Noin muutamia mainitakseni.

Ja sitten oli tietysti Esa, jolla oli valkoinen Peugeot. Auton rekisterinumerokin oli tallennettuna, mutta jätän sen nyt Esan yksityisyyttä suojellakseni paljastamatta.

Päiväkirjani ovat myös aikamatka 90-luvun puoliväliin, juuri lamasta vähitellen polvilleen nousseeseen Suomeen. Vuosiin, jolloin juuri yläkouluun siirtyneet junnutkin hakivat hupinsa isän viinakaapista ja huitelivat yömyöhään kartsalla jonkin hätävalheen turvin.

Kaikkea en kuitenkaan ole kirjoista julkisesti kertonut. On ollut aika pysäyttävää lukea vasta 12-vuotiaan lapsen itseinhoisia ajatuksia, yksinäisyyden tunteita ja hylätyksi tulemisen pelkoa.

Monista kirjoihin tallennetuista tunteista saan kiinni vieläkin. Vaikka sivujen reunoille kirjoitetut paatokselliset rakkausrunot nostavat poskille häpeän punaa, oivallan, ettei tuo itsetuntonsa kanssa kamppaillut teini ole mikään irrallinen tyyppi, vaan osa minua.

Jos pääsisin näin 25 vuotta myöhemmin käymään 13-vuotiaan itseni luona, neuvoisin silloista itseäni olemaan armollisempi ja kiltimpi itselleen, vihaamaan itseään ja maailmaa vähemmän ja elämään täysillä ja turhia häpeilemättä.

Ennen kaikkea vinkkaisin kuitenkin valitsemaan isän kaapilta pöllityille juomacocktaileille jonkin muun putelin kuin muovisen taskumatin. Seuraavana aamuna viattoman näköisestä mintunvihreästä pullosta löyhähtävä viskin haju saattaa nimittäin paljastaa vanhemmille edellisillasta aivan liikaa.

Päivi Sappinen

sisällöntuottaja