Syystäkin, sillä Suomen luonnon kasveissa esiintyy hienoja makuja. Toisaalta niiden käyttö vaatii ruokakaupan vihanneksiin tottuneelle vähän opettelua.
Porkkanat, parsakaalit, lehtisalaatit ja muut viljelykasvit ovat olleet ihmisten hoivissa lukuisia sukupolvia. Niiden syötävien osien kokoa on jalostettu yhä suuremmaksi ja väriä, suutuntumaa ja ulkonäköä houkuttelevammaksi.
Myös maku on muuttunut. Viljelykasveissa on selvästi vähemmän karvasta ja kitkerää makua aiheuttavia yhdisteitä ja enemmän sokereita kuin luonnonvaraisissa serkuissaan.
Monien ruokakaupan kasvisten villit sukulaiset vaikuttavatkin nykymittapuulla hädin tuskin syömäkelpoisilta. Esimerkiksi etelämpänä Euroopassa kasvavan villiporkkanan pienet juuret ovat syötäviä vain nuorina – vähänkään vanhempina niistä tulee liian puisevia.
Lisäksi juuret ovat kitkeriä, ja lehtien käsittely voi yhdessä auringonvalon kanssa aiheuttaa samanlaisia palovammoja kuin persian- ja kaukasianjättiputken lehdet. Porkkana, samoin kuin palsternakka, kuuluvat samaan sarjakukkaiskasvien heimoon jättiputkien kanssa.
Villivihannekset ovat kaiken kaikkiaan parhaimmillaan keväällä ja alkukesällä, kun niiden versot ja lehdet ovat vielä nuoria, eivätkä niin kovia ja kitkeriä kuin myöhemmin kesällä. Monien maku on sen verran voimakas, että ne sopivat pikemminkin mausteyrttien kuin pääruoan korvaajiksi.
Mutta terveellisiä ne ovat. Monesti villivihanneksissa on vitamiineja, kivennäisaineita, antioksidantteja ja kuituja paljon enemmän kuin ruokakaupan kasviksissa. Sen ja veikeiden makujen vuoksi niille kannattaakin antaa mahdollisuus, vaikka ne eivät ole yhtä helppokäyttöisiä kuin marketin valmis rucolarasia.
Maistelun voi aloittaa pihapiirin tavallisimmista rikkaruohoista, sillä monet niistä kuuluvat villivihannesten parhaimmistoon: nokkonen, vuohenputki, jauhosavikka, voikukka, poimulehti. Lajintunnistuksen kanssa on kuitenkin oltava tarkkana. Kuten sienissä, myös luonnonkasveissa on herkullisten ohella vaarallisen myrkyllisiä lajeja.
Maija Karala