Kevät ja kesä on erilaisten juhlien aikaa. On päiväkodin päättäjäisiä, kerhojen kevätjuhlia, harrastusryhmien palkintotilaisuuksia, lakkiaisia, rippijuhlia, häitä ja vaikka mitä. Tähän ikään mennessä näitä erilaisia elämänmenoon kuuluvia tilaisuuksia on jo ehtinyt olla aika tavalla. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä useammin kalenterista löytyy merkintä myös hautajaisille.
Toisille nämä kalenterimerkinnät ovat juhlia, päiviä ja tilaisuuksia muiden joukossa, kun taas toisille, kuten esimerkiksi itselleni ja omalle suvulleni, ne ovat aina erityisiä. Erityisiä siitä syystä, että niihin liittyy poikkeuksetta vahva liikuttuminen ja itkeminen. Olen havainnut, ettei tämä ominaisuus ole kaikilla yhtä ilmeinen, mutta meidän suvulla se kyllä on. Aikanaan omien lasten päiväkodin ja koulun Vanhassa kirkossa pidetyistä kevätjuhlista selvisin ääneen nyyhkyttämiseltä vain laskemalla kirkon katossa olevia maalattuja tähtiä. Muistaakseni niitä oli yli 800.
Mitä vanhemmaksi sitä tulee, sitä liikuttuneempi on omien jälkeläisten elämän taitekohtiin liittyvistä asioista ja tilaisuuksista. Itku tulee, vaikka sitä lakkiaispuhetta joutuisi seuraamaan etänäkin. Vuosien aikana asiasta on keskusteltu ja omat nuoreni ovat vähän lohdutelleet, ettei ”minun takiani tarvitsisi itkeä”. Eihän siinä vain siitä olekaan kyse. Samalla sitä nimittäin herkistyy niin historiasta kuin tulevaisuudestakin. Kun seisoo vesi silmissä kadulla vilkuttamassa kuorma-autoissa juhliville abiturienteille, käy mielessään läpi paitsi sen nuoren lapsuuden ja kasvamisen, mutta vähän haikeudella muistelee myös sitä oloa, joka itsellä oli saman ikäisenä. Omia koulukavereita, sitä vapauden tunnetta, uskoa tulevaisuuteen, niitähän siinä samalla muistelee ja kyynelehtii. Nuoren toistaessa sotilasvalaansa satojen muiden nuorten rivissä, liikuttuu paitsi nuoren aikuistumisen aiheuttamasta haikeudesta, samalla myös niistä tarinoista ja muistoista, joita suvun isoisät aikanaan sotareissuillaan kokivat. Tai kun vähän vieraammankin ihmisen hautajaisissa liikuttuu, suree paitsi vainajaa, myös kaipaa jo ennakolta niitä läheisiä, joiden aika ehkä pian tulee.
Joskus itkua koitti vielä peittää, mutta kuten monessa muussakin elämän asiassa, on helpompi elää elämää välittämättä siitä, mitä joku muu asiasta ajattelee. Kuten kerroin, on meidän suvussa ollut aina tapana liikuttua niin ilosta kuin kaipauksesta, niin naiset kuin miehetkin. Onneksi asiasta ei ole siten tullut mikään sukupuoleen liittyvä ominaisuus, juhlissa on herkistytty ja sitä ei ole peitetty. Olen sitä mieltä, että tämä ominaisuus on myös yhdistänyt meitä. Se on se ”meidän suvun juttu”, jolle välillä vähän vitsaillaankin. Otsikon kysymys heitetäänkin ilmoille usein suvun juhliin valmistautuessa, sillä se taisi olla se tätini, joka lähes kolme vuosikymmentä sitten varustautui veljeni vihkiäistilaisuuteen kokonaisella talouspaperirullalla.
Mari Jalava
museonjohtaja