Vaskitsa, kansanomaiselta nimeltään vaskikäärme, on parin-kolmenkymmenen sentin mittainen, jalaton ja suomupeitteinen. Jos eläintä jää katsomaan tarkemmin, voi löytää merkkejä siitä, että se on jotain aivan muuta kuin käärme.
Ensinnäkään sen vaskinhohtoinen, lasinsileä suomupeite ei muistuta mitään Suomessa elävää käärmelajia. Se liikkuu rauhallisesti verrattuna liukasliikkeisiin käärmeisiin. Englanniksi eläimen nimi onkin slowworm, eli ”hidas mato”.
Pienet ruumiinrakenteen piirteetkin kielivät sukulaisuudesta liskoihin. Vaskitsan voi nähdä räpyttelevän silmiään. Sitä käärmeet eivät koskaan tee, sillä niiltä puuttuvat silmäluomet.
Oikein tarkkaan katsoessa vaskitsan päästä voi löytää myös pienet korva-aukot. Niitäkään käärmeillä ei ole: käärmeet eivät kuule ilman kautta kantautuvia ääniä, vaan ainoastaan maan värähtelyitä.
Vaskitsan vatsapuolelta löytyy vielä yksi erityispiirre. Sen vatsaa peittävät samanlaiset pienet suomut kuin selkäpuoltakin. Kaikilla käärmeillä sen sijaan on vatsassaan leveitä, vyömäisiä suomuja, jotka tuovat mieleen telaketjun.
Uhattuna vaskitsa voi tipauttaa häntänsä samaan tapaan kuin sisilisko, eikä sillä sitten juuri muita puolustuskeinoja olekaan. Ihmiselle se on täysin harmiton, tai joskus jopa hyödyllinen, sillä ravinnokseen se popsii etanoita ja hyönteisiä. Myös kastemadot ovat sen makuun.
Kaikkiaan vaskitsa on vaatimaton, arka ja rehellisesti sanoen vähän ressukka. Mieluiten se elää kostealla, lehtomaisella seudulla, missä on runsaasti etanoita ja kastematoja, mutta myös aukeita paikkoja, joilla eläin voi paistatella auringossa.
Ikävä kyllä auringonotto tiellä koituu monen vaskitsan kohtaloksi. Kaikkein useimmin vaskitsan näkeekin autonrenkaiden murskaamana läikkänä. Vaskitsa on Suomessa rauhoitettu ja luokitellaan silmälläpidettäväksi, koska sen arvioidaan olevan harvinaistumaan päin.
Jos tämä luikero saa elää rauhassa autoilta ja saalistajilta, sen elämä voi olla hämmästyttävän pitkä. Terraario-oloissa vaskitsojen tiedetään elävän 30-50-vuotiaiksi.
Maija Karala