Turilaiden lento – kuten monet muutkin hyönteisten elämän vaiheet – ovat niitä pieniä luonnonihmeitä, jotka jäävät helposti ihmisiltä huomaamatta, vaikka niihin osallistuu miljoonia eläimiä aivan nenämme alla puutarhoissa ja puistoissa.
Juhannusturilas on yksi Suomen muutamasta eri turilaslajista. Ne ovat useimmiten ruskeita, isonpuoleisia kovakuoriaisia. Niiden erikoisuus ovat lehdenmuotoiset, viuhkan tapaan avautuvat ja sulkeutuvat tuntosarvet. Ne kuuluvatkin lehtisarvisten heimoon yhdessä tutumpien kulta- ja kuparikuoriaisten kanssa.
Nämä otukset viettävät suurimman osan elämästään pulskina, valkoisina toukkina maan alla. Niitä voi osua kohdalle vaikkapa onkimatoja kaivaessa tai puutarhatöitä tehdessä. Toukilla on punaruskea pää ja kuusi pientä, kellertävää jalkaa. Tässä vaiheessa eri lehtisarvisten toukkia on hyvin vaikea erottaa toisistaan.
Maan alla möngertävät toukat ovat ihmisille yleensä harmittomia, joten yksittäisen toukan havaitsemisesta ei ole syytä huolestua. Joskus suurina määrinä esiintyessään saattavat kyllä popsia esimerkiksi nurmikon tai mansikkamaan juuret parempiin suihin. Keski-Euroopassa esiintyvää saksanturilasta pidetään jopa merkittävänä puutarhojen maanvaivana.
Kaksi tai kolme vuotta kestävän toukkavaiheen päätteeksi juhannusturilaan toukat koteloituvat. Juhannuksen tienoilla ne kuoriutuvat aikuisina kuoriaisina, könyävät maan alta ja nousevat siivilleen. Nyt niitä voi nähdä iltaisin pieninä parvina pörisemässä puiden ja pensaiden luona tai keinovalojen ympärillä.
Kuoriaista pääsee harvoin näkemään läheltä, ettei sitä pyydystä lennosta vaikkapa haavilla. Voi sen napata kiinni myös paljain käsin, sillä turilas on aivan vaaraton eikä pure.
Kesäillan surisijoiden häätanssit kestävät vain lyhyen aikaa. Pian ne ovat ehtineet paritella, laskea munansa maaperään ja kuolla. Siihen saakka ne tarjoavat tervetullutta evästä linnuille ja muille hyönteissyöjille, ja hauskoja luontokokemuksia niille, jotka lähtevät iltayöstä ulos niitä katsomaan.
Maija Karala/ Luonto