Karaistamista kerrakseen

0

Tänään starttaa Uudenkaupungin seurakunnan kesän viimeinen rippileiri, mikä tarkoittaa, että pian tietyissä perheissä päästään juhlimaan juuri ripiltä päässeitä. Omista rippikouluajoistani on vierähtänyt jo yli kymmenen vuotta, mutta muistan yhä leirillä saadut ystävät ja kokemukset – samoin täydessä kirkossa konfirmoitavana olemisen.

Tänä vuonna koronavirusrajoitukset tarkoittavat ainakin Turussa sitä, että kirkko ei tule olemaan enää täysi, vaan paikalle pääsevät vain nuoren huoltajat ja yksi kummi. Loppu juhlaväki saa luvan odotella itse juhlapaikalla. Näin myös serkkuni tyttären tapauksessa.

Käytäntö sulkee ihmisiltä seremoniasta varmasti pois myös monta toisen vanhemman kaltaista henkilöä, jotka eivät kuitenkaan lain silmissä ole tämän huoltajia. Moni muukin tärkeä hahmo jäänee ulkopuolelle. Uskon silti, että henkilörajoitus on hyvästä, sillä riski saada koronatartunta tiukkaan ahdetussa kirkossa on liian suuri.

Toivon että tänä vuonna ripiltä päässeillä tai pian pääsevillä on kaikista huolimatta hauska rippikoulu tai -leiri. Itse toimin omani jälkeen myös isosena muutamien ystävieni kanssa – osallistuimme siis ripareille uudestaan, mutta ohjaamaan meitä nuorempia.

Eniten toiminnassa houkutti päästä viettämään aikaa ikätovereiden kanssa. Tuskin kenenkään vanhemmat olisivat halunneet niin isoa liutaa nuoria oman kattonsa alle viideksi päiväksi.

Mieleenpainuvin muistoni rippileiri- ja isosajoilta lienee isoskoulutuksesta, jossa vietimme muutaman yön leirikeskuksessa. Siellä kerrottiin legendaa ”pumppumiehestä”, miehestä, joka saattaisi yöaikaan hiippailla nukkuvan tytön huoneeseen silittämään tämän hiuksia tai vain jäädä katselemaan tämän unta.

Eräänä iltana tyttöjen majoitusrakennuksessa alkoi kova mekkala – ihmisiä kiljui. Sormenjäljet. Ulos, yhden huoneen ikkunalaudalle oli ilmestynyt sormenjäljet. Leirikeskuslegendan ja myöhäisen kellonajan luoma yhdistelmä säikähtäneiden tyttöjen päässä oli, että kyseessä olivat joko leirin pojat, tai pumppumies.

Nuorisotyönohjaaja kävi tarkistamassa vointimme, ja kehotti menemään nukkumaan. Talon ympäristöstä ei kuulemma ollut löytynyt ketään, ja poikiakin oli vannotettu pysymään omassa rakennuksessaan.

Illan aikana kiljuntakonsertti kuitenkin toistui, kun jotkut vannoivat nähneensä mustiin pukeutuneen hahmon juoksevan ikkunan ali. Itse en jaksanut uskoa muiden pumppumies-teoriaan ja ennen pitkää muutkin rauhoittuivat.

Työskentelin pari vuotta myöhemmin saman leirikeskuksen keittiössä, ja entinen rippipappini ja nuorisotyönohjaajani muistelivat vanhoja leirejä. Erityisesti heitä nauratti tapaus, jossa he olivat juoksennelleet isosten rakennuksen ulkopuolella, ja käyneet tekemässä sormenjälkiä ikkunoihin.

Kirsi Lätti

opiskelija

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here