Ahkeruuttani en epäillyt, eikä perehtymisessäkään ollut vikaa. Luin valtavat määrät puutarhakirjoja ja -lehtiä ja katsoin kaikki puutarhaohjelmat, jotka löysin. Suosikkini oli se, jossa brittien The National Gardens Scheme -järjestö arvosteli puutarhoja kuuluisaa Keltaista Kirjaa varten. Kirja, The Garden Visitor´s Handbook, esittelee Britannian parhaimmat puutarhat ja siihen pääsy on todellinen kunnia.
Rakastin ohjelman pikkutarkkuutta, sitä, miten ylimysmäinen arvostelija kiersi hitaasti puutarhoja, joissa omistajat olivat kynnet verillä raataneet kuukausitolkulla, huomasi kuunliljan alle jääneen yksinäisen rikkaruohon ja kertoi pettyneelle puutarhurille, ettei Keltaisesta Kirjasta kannata enää haaveilla. Ei tänä vuonna, kun tuo rikkakin on tuossa.
Voi, miten se oli ihanaa! Tietysti ajattelin, että jos minä olisin tyrkyllä moiseen katalogiin, pääsisin sinne heittämällä, olinhan niin uuttera ja taitava. Noin niin kuin teoriassa.
Eihän minulla edes ollut puutarhaa. Olin taatusti parhaimmillani puutarhurina juuri silloin, sillä nyt, kun olen jo hyvän aikaa omistanut palan maata, en luule itsestäni enää yhtään mitään.
Oli hämmentävää seistä ensi kertaa oman pihan laidalla ja miettiä, mihin ensimmäisenä ryhtyisi. Kaikesta vuosien mittaan kootusta teoriatiedosta ei tuntunut olevan mitään apua, enkä muista, että juuri milloinkaan olisin tuntenut itseäni yhtä kädettömäksi. En osannut mitään.
Nyt, monen vuoden yrittämisen jälkeen ymmärrän jo, ettei minulla kuuna kullan valkeana olisi mitään mahdollisuuksia keltaisiin kirjoihin, eikä minnekään, missä taitavat puutarhurit kokoontuvat. Täydellinen puutarha vaatii yli-inhimillisiä ponnistuksia ja mielellään myös sen, että kirjoittamisen sijaan olisin valinnut maansiirtoalan.
Ne puutarhakirjat ja -jutut ihmisistä, jotka yksin ja ilman kasvimyrkkyjä hoitavat puolentoista hehtaarin kokoisia puutarhojaan, samettinurmikoitaan ja geometrisen tarkasti kantattuja, upeita kukkaistutuksia – mahtavatko ne edes olla totta?
Pirkko Varjo
Vapaa toimittaja